Kävimme lauantaina Helsingissä päämääränämme Ateneumin Sibelius ja taiteen maailma -näyttely. Alkoi nimittäin olla jo sen verran lähellä näyttelyn loppumisen päivämäärä; lisäksi olen jo jonkin aikaa etsinyt jotain mukavaa tekemistä, johon voisi ja haluaisi osallistua koko perhe. Markkinoin tosin Helsingin-keikkaa etenkin skeptiselle teinille tytär 1:lle korostamalla sitä, että taiteenkatsastelun jälkeen tyttäret voisivat katsastaa myös ydinkeskustan vaatekauppoja.
Mukavaahan se on museoissa käydä, itse viihdyn sellaisissa aina - mikäpä olisikaan minusta miellyttävämpää kuin olla "joukossa yksin" omien mielikuviensa kanssa. Kun kukaan ei odota minun sanovan mitään tai olevan muuta kuin olen. Paitsi että tietenkin tytärten ja puolison kanssa vaihdoimme asiallisia amatöörimielipiteitämme teoksista. Etenkin tytär 1:n vastaanottavaisuus oli minusta melkein liikuttavaa, sillä hän on useimmiten perheessämme se, joka sanoo että "emmä viitsi", kun on puhe vaikkapa teatteriin tai näyttelyyn lähtemisestä. Sibeliuksesta ja Sibeliuksen liitännäisilmiöistä meillä oli hyviä keskusteluja. Emmekä edes tapelleet.
Tytär 2 soveltuu kulttuuritapahtumiin kuin kala veteen. Ateneumissa hän juurtui pitkäksi toviksi siihen saliin, jossa sai kuunnella eri Sibeliuksen sävellyksiä kuulokkeilla ja katsella samalla aiheeseen liittyviä kirjoja. Hän istui pienenä ja kapeaniskaisena kyyryssä kirjan yllä vielä kauan sen jälkeen kun me muut kolme vaelsimme seuraaviin attraktioihin. Olin jollakin tavalla sydäntäsärkevän tyytyväinen siihen, että hän osaa etsiä itseään kiinnostavat asiat ja on utelias vähän kaiken suhteen. Tytär 2 muistuttaa niin kovin monessa suhteessa itseäni teini-iässä, paitsi että hän on myönteinen ja valoisa ja uskaltaa tarttua tilaisuuksiin siinä missä minä olin vain ahdistuneen tiedonhaluinen ja epärealistinen.
Kulttuurin ja hyvän lounaan jälkeen tyttäret sitten lähtivät omille teilleen kaikkiin niihin rättikauppoihin, joihin emme puolison kanssa missään nimessä halunneet. Minä samoilin kirjakaupoissa. Eräässä naistenvessassa todistin omituista ilmiötä: tyylikäs, keski-ikäinen nainen meni vessakoppiin, lukitsi oven ja alkoi välittömästi laulaa. Ihan ääneen ja sanoilla. Pesin käsiäni ja kuuntelin ja yritin ymmärtää: ehkä nainen halusi peittää luonnollisen tarpeen toimittamisesta syntyvät äänet laululla. Olin kuitenkin vankasti sitä mieltä, että yleisessä vessassa on vähemmän noloa, jos kopista kuuluu pissaamisen ääni, kuin jos sieltä kuuluu laulua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti