Viiden luokallisen todistusten jako salissa vei tasan puoli tuntia, katsoin kellosta. Olen aina tuntenut oloni epämukavaksi koulun juhlissa. Niiden ohjelma on useimmiten pitkäpiimäistä ja yleisöä on niin paljon, että alkaa ahdistaa heti, jos mieleen tulee ajatella varauloskäynneille pääsemistä. Koska olen viettänyt kohtalaisen paljon aikaa koulun tiloissa ihan työnkin puolesta, juhlasalit (liikuntasalit) eivät herätä minussa yleviä tunteita. En liikuttunut tässäkään tilaisuudessa, jännitin ainoastaan pysyvätkö tyttären sukat ylhäällä, kun hän menee eteen hakemaan todistustaan. Lauloin suvivirttä kuin herkkämielinen ateisti ainakin.
Tai no, ihan ohjelman loppuminuuteilla sain itkun kurkkuuni asti. Opettajien kuoro lauloi vanhan kappaleen Nuoruus on seikkailu; se sai jämerän ja kyynisen kuoreni rakoilemaan. Olen tässä miettinyt sitäkin, johtuuko juhlainhoni osittain siitä, etten haluaisi missään nimessä liikuttua julkisella paikalla.
Tyttäret aloittivat täten kesälomansa, tytär 2 hihkuen ja hyppien mutta tytär 1 hieman vakavana: ei enää samaa lähikoulua, ei enää luokkatovereita, joista osa on jo ekaluokalta asti tuttuja. Tytär 1:n rispaantuneet nailonit heitimme jo kotimatkalla roskikseen. Eivät lunastaneet lupaustaan stay up-sukat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti