Sen verran olen valtavirran mukana kulkija, että kalenterivuoden taitekohta on minullekin sopiva päivä tehdä ryhtiliikkeitä hyvinvointini eteen. Olen syönyt niin paljon liharuokia viimeisen parin viikon aikana, että tunnen olevani hautausmaa; lisäksi suklaapitoisuuteni on jo jonkin aikaa ollut huolestuttavan korkea. Näitä pyrin siis vähentämään tästä alkaen. Koska tämä päivä on siihen yhtä hyvä kuin mikä tahansa muukin. Ja koska kokemuksesta tiedän alkavani voida fyysisesti vähemmän tukkoisesti, kun vähennän lihan- ja sokerinsyöntiä.
***
Luin vanhoja naistenlehtiä ja yhdestä niistä pomppasi silmille juttu siitä, miten ei pidäkään oikeasti olla itselleen armollinen, vaikka sitä joka tuutista nykyään toitotetaan, vaan on parempi vaatia itseltään asioita. Toisaalla taas näin kolumnin, jossa kerrottiin, kuinka tietoiseen läsnäoloon pyrkiminen tekee ihmisen hulluksi ja kuinka joskus on vain parempi suorittaa arkiset askareet autopilotilla. Tällaiset ilmiöiden vastailmiöt (ja niiden vastailmiöt, et cetera) hämmästyttävät minua. Mihin tuollaisia artikkeleita tarvitaan? Kulkeeko keskuudessamme muka paljonkin ihmisiä, joilla on taipumusta äärilaitoihin ja ylilyönteihin vaikkapa nyt mindfulnessissa tai itsensä armahtamisessa? Ei kai kukaan sentään noudata mitään uudisfilosofiaa, elämäntyyliä tai oppia niin kirjaimellisesti, että se olisi kaikennielevää? Keskitiellähän tässä kaikki luovitaan. Ajatteleva ihminen tietää kyllä itse, ainakin pienen tutkistelun jälkeen, milloin hänen on tarpeen vaatia itseltään enemmän ja kiristää ohjaksia, ja milloin taas hellittää ja armahtaa, jäädä hengittämään vihreän teen tuoksua keskittyneesti. Herttinen aika sentään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti