Nykypäivän suomalaiset ja yleensä rikkaiden länsimaiden ihmiset pitävät jonkinlaisena synnyinoikeutenaan henkilökohtaisen onnen tavoittelua, kenelle se onni sitten mistäkin tulee. Ei meille enää riitä elämä eliölauman osasena, muurahaisena keossa, paikkamme täyttäen, vaan haluamme ainutkertaisen mutta merkityksettömän olemassaolomme olevan omastakin näkökulmastamme hyvä ja täysi. Kuinka moni on valmis uhraamaan elämänsä, onnensa tai kenties henkensä vaikkapa nyt isänmaan tai jonkin muun mystisen yläkäsitteen (yhteiskunnan?) hyväksi? Jotta maailma lapsillemme parempi olisi? Tuntuu varsin vaikealta sellainen ajatus ainakin omasta puolestani, siis siinä tapauksessa että ei ole pakko. Pakkokin voi tulla.
Uhrautuvaisilla teoilla on usein se huono puoli, että hyvistä aikeista huolimatta seuraukset eivät ole aina toivotunlaiset. Ja tietysti sekin, että jos nyt vallan henkensä uhraa, niin eipä hyviäkään seurauksia pääse itse katselemaan - tyypillisen itsekeskeinen ajatus...
Yksilön arvo, ennen kaikkea yksilön tunne omasta arvostaan ja (kyseenalaisesta) merkityksestään, on varmaankin toivottavaa kehitystä. Ainakin yksilön kannalta. Tietysti sitä haluaa tuntea olevansa ainutlaatuinen indiviidi. Sitten, kun omasta hyvästään olisi suotavaa tinkiä yhteisen hyvän tai edes henkiinjäämisen nimissä, yksilöllisyyden ihanne on varsin rapauttava tekijä. Miksi suostuisimme tinkimään saavutetuista eduista valtiontalouden hyväksi? Saati sitten laskemaan elintasoamme ja tekemään elämämme kenties vähemmän ylelliseksi vaikkapa nyt ilmastonmuutoksen vaikutusten ehkäisemiseksi? Me individualistit, tärkeät ja ainutkertaiset henkilöt. Meidän jälkeemme vedenpaisumus - ja tällä kertaa varsin kirjaimellisessa mielessä.
Vai tuntisimmeko kenties uutta, syvempää ja tärkeämpää merkitystä yhteisissä, uhrautuviksikin miellettävissä teoissa? Vieläkö ihmiset saisi yhteisen asian taakse? Onko olemassa "yhteistä asiaa"?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti