Kaipaustorstai

Juuri ennen heräämistä aamulla näin unta, jossa olin teloituskomppanian edessä omassa keittiössäni. En muista, mitä olin tehnyt. Silmilleni sidottiin ruudullinen keittiöpyyhe ja sain hyvästellä paikalla olevat naisen ja miehen - ei jäänyt mieleen, keitä he olivat, mutta unessa he olivat tuttujani, pidin heistä ja kuitenkin he olivat ne henkilöt, joiden oli tarkoitus minut ampumalla teloittaa. Onnellista kyllä, heräsin ennen laukausta. Olisi ollut ikävää herätä siihen, että kuolee.

Kuljin töissä kuin unissakävelijä, tolkuttoman väsyneenä ja toisaalta myös nälkäisenä. Onneksi olin ottanut evästä myös iltapäivälle. Mikään ei tuntunut mukavalta. Jos olisin vauva, olisin kränttyillyt ja parkunut turhautuneena koko päivän. Koska olen aikuinen (?), piti niellä harminsa ja olla kuin ei olisikaan. Työn ilo on viime ajat ollut jossain hyvin, hyvin kaukana, ei edes samassa universumissa kanssani.

Olen voimattoman uupunut ja samaan aikaan minulla on jonkinlainen jäytävä ihmiskontaktin nälkä. Haluaisin kuunnella jonkun kertovan minulle ajatuksistaan ja elämästään, siitä, millaista on olla hän. Toivoisin, että joku kysyisi minulta jotakin muutakin kuin kellonaikaa ja kuuntelisi, mitä vastaan. Työpäivinä sitä kohtaa vain sellaisia ihmisiä, joiden kanssa kommunikaatio on ohutta, kuin koskettamista yhdellä sormella hipaisten. Kaipaan taas sellaista keskustelua, joka tuntuisi siltä, kuin molemmat kädet kietoutuisivat toisen molempiin käsiin, tai jopa siltä, kuin vartalot painautuisivat koko etupuoleltaan yhteen. Keskustelu on minulle se tärkein tapa tuntea olevansa lähellä toista ihmistä. Turvallinen olo tulee siitä, että ei tarvitse pelätä sanovansa vääriä asioita tai tulevansa väärinymmärretyksi, vaan kaiken voi pukea sanoiksi ja tuntea tulevansa kuulluksi. Ja lämmin ja onnellinen olo tulee siitä, kun toinen luottaa minuun niin paljon, että jakaa jotakin oleellista itsestään ja antaa minun ajatella sitä.

Kuinka ollakaan, Ylen sivuilla on tänään pieni juttu kuuntelemisesta ja kohtaamisesta, lähinnä lapsiin ja nuoriin liittyen. Professori Karlsson muotoilee aika kauniisti: "Kuuntelemisen kautta muodostuu käsitys siitä, onko minulla jotakin sanottavaa, otetaanko minut vakavasti ja osaanko kertoa sellaista, joka kiinnostaa muita." Niinpä niin. Karlsson kirjoittaa myös siitä, että monesti toisen kuunteleminen jää vähän retuperälle, koska kuuntelija joko valmistautuu jo kertomaan oman kantansa ja ajattelee omaa puheenvuoroaan tai kuuntelee vain ne osat, jotka vahvistavat hänen omaa näkemystään. Tunnustan syyllistyväni tähän useinkin, on aina olevinaan niin kiire höläyttää omat asiansa kuulosalle. Tekisi mieli harjoitella syventyvämpää kuuntelemista. Kukahan keskustelisi kanssani? Olisiko kellään mitään asiaa? Täällä olisi korvat valmiina, kontaktinnälkäisen ihmisen päässä vieläpä.