Hereillä ja unessa

Kerettiläinen ajatus: olen oikeastaan ihan tyytyväinen säätilaan. Kun on sateista ja viileää, tulee sisällä tehtyä kaikenlaista mukavaa ja tarpeellista. Ei tarvitse sisähommia tehdessään katsella ikkunasta ulos ja miettiä, ehtiikö ja osaako kauniista päivästä varmasti nauttia tarpeeksi. Ei paineita kesän toteutumisesta, niin sanoakseni.

Näin järjetöntä unta, jossa tuuli lennätti parvekkeelleni noin vuoden ikäisen vauvan. Otin sen kainalooni ja lähdin etsimään sen äitiä. Vauva osasi puhua ja kertoi nimensä, myös sukunimen. Kuljin valtavaksi muuttuneen kerrostalon käytävissä kuin sokkelossa ja etsin oikeaa ovea. Vauva oli kuumeinen ja oksenteli sylissäni vähän väliä ja olin siihen aika ärsyyntynyt. Herätessäni ensimmäinen ajatukseni oli, että onneksi sylissäni ei oikeasti ole oksentelevaa vauvaa.

***

Lisäajatus myöhemmin haaveellisen (ja liian vahvan) päiväkahvin jälkeen: Katselin muutaman serkkuni Facebook-päivityksiä. Muistelin yöllistä vauvaunta. Luin Bridget Jones - Mad about the Boyta, jossa BJ on 51-vuotias pienten lasten yksinhuoltajaäiti. Sitten mietin monia naispuolisia ystäviäni ja tuttujani, joita olen viime aikoina tavannut ja ajatellut tavata. Suurin osa heistä elää vielä pikkulapsiarjen keskellä, vaikka ovat kronologisesti vanhempia kuin itse olen. Heillä on leikki-ikäisiä ja alakouluikäisiä lapsia, joita täytyy viedä päiväkotiin, puistoon, neuvolaan ja sen sellaisiin paikkoihin. Minun ainoat lapseni tässä maailmassa ovat yläkouluiässä. Tästä ajatuksesta tulee haikea olo. Lisäksi en voi olla ajattelematta, että vanhennun nopeammin kuin ne, jotka saavat vielä nelikymppisinä hoivailla pikkulapsia.

Toisaalta, ainakaan sylissäni ei ole oksentelevaa vauvaa.