Kun itseään tutkistelee edes puolirehellisesti, niin löydökset eivät yleensä ole mitenkään kovin mairittelevia. Ainakaan minulla.
Olen jollain aivolohkolla ajatellut näemmä nukkuessanikin sitä, että vaikka aina väitän esimerkiksi työhaastatteluissa kysyttäessä, että minulla ei ole ongelmia auktoriteettien kunnioittamisen suhteen, niin onhan niitä. Olen pidempään ajatellut ja täälläkin jauhanut sitä, että pidän työstä, jossa raamit ovat selkeät ja joku asioista paremmin tietävä johtaa hommaa. No, se on totta. Mutta on minunkin (kuten varmaan lähes kaikkien muidenkin) hyvin hankala olla johdettavana tilanteessa, jossa johtava henkilö toimii mielestäni väärin ja tyhmästi ja jossa minulla tai vertaisillani ei ole asiassa sanan sijaa.
En osaa vain laittaa aivoja pois päältä enkä olla vietävänä. Alan aina aika nopeasti ajatella, että tuokin tuossa kukkoilee, vaikka minä tietäisin vähintään yhtä hyvin. Ja koska minulla on olematon pokerinaama, niin kasvoistani ja olemuksestani näkee kyllä, milloin olen tyytymätön. Ja vaikka kuinka koetan olla keikuttamatta venettä ja olla kuin en olisikaan, minua aletaan pitää hankalana, sillä en vain saa pidettyä kieltäni kurissa, sitäkään.
Sitten tullaan siihen vähiten miellyttävään asiaan, jonka sain nyt itselleni puettua sanoiksi. Vaikka esitän usein auliisti parannusehdotuksia, toimin puhetorvena ja kerron mielipiteeni, en ole valmis ajamaan asiaa kovinkaan paljon. Olen se tyyppi, joka valittaa, mutta ei uskalla ottaa vastuuta mistään kohentavista toimenpiteistä. Koska voisihan olla, että olen väärässä eikä mitään ehdotuksiani kannata viedä sen pidemmälle. Ja mikä se olisikaan sen pahempaa kuin olla väärässä niin, että kaikki sen huomaavat...
Pelkään siis vastuuta, koska vastuun mukana tulisi mahdollisuus, että kaikki huomaavat pätemättömyyteni. Kaunista. Hae tässä nyt sitten kirkkain silmin mitään työpaikkoja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti