Töissä on välillä stressaavaa, mutta se ei johdu siitä, että työtä mitenkään liikaa olisi. Tilapäisinä vuokratyöntekijöinä - vieläpä osa-aikaisina sellaisina - olemme viime aikoina joutuneet kyselemään, utelemaan, tiukkaamaan ja jopa vääntämään työajoistamme, jotta saisimme vastauksia. Esimiehemme ei selkeästi ollenkaan pidä siitä, että kyseenalaistamme joitakin hänen sanomisiaan silloin, kun ehdottamamme muutos olisi yksinomaan ja perustellusti järkevä ja reilu. Minä päädyn jostakin syystä edelleen usein äänitorveksi, joka verbalisoi ne asiat, jotka muidenkin mieltä vaivaavat. Uskon, että olen peruuttamattomasti lyönyt lukkoon hankalan ihmisen maineeni. En kylläkään katso tehneeni mitään väärin, päin vastoin olen ollut sovitteleva ja ymmärtäväinen, mutta kun jotkut asiat vain pitää sanoa ääneen eikä kukaan suoraa päätä tunnu siihen halukkaalta, niin minähän se sitten. Että tulisivat asiat mainittua.
Kasvokkain tapahtuvissa konfliktitilanteissa, lievissäkin sellaisissa, olen huono: ääneni värisee helposti ja pahimmoillaan kyynelet nousevat silmiin. Tänään tilanne nyt ei ollut mikään erityisen vaativa, vaikkakin ikävä, mutta puhuessani jouduin silti tarkoituksella teroittamaan elekieltäni itsevarmempaan suuntaan, jotten haparoisi ja hermoilisi. Nostin leukaa vähän ylös, madalsin ääntä ja hidastin puhetta. En tiedä menikö täydestä. Jälkeenpäin olin kireä ja hepulissa, mutta asia sentään ratkesi, ainakin kertaluontoisesti. Eikä se minun ansiotani ollut, kyllä siellä muutkin puhuivat.
On se joskus kankeaa ihmisenä elää.
Lisäys: Huomaakohan taas mistään, että en ole nukkunut kunnolla koko viikkoon...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti