Joka toinen vastaantullut ihminen on tänään hehkuttanut minulle, miten ihanaa on, kun on niin keväinen sää. Perhana, eihän helmikuussa vielä pitäisi olla keväästä paljon hajuakaan! Tietä pitkin valuvat vesivanat ovat tähän aikaan vuodesta minusta hyvin epäesteettisiä, miltei masentavia. Sama pätee kuraan ja loskaan, joka on roiskunut lumen päälle. Ja viisi astetta lämmintä. Anna mun kaikki kestää.
Työelämä on taas osanani, ja se on ihan hyvä. Tuntuu hyveelliseltä ansaita palkkaa. Työstä itsestään en voi pahemmin laulella, sillä olen allekirjoittanut sen tiimoilta elinikäisen salassapitosopimuksen. Yksinkertaisehkoa ja pienipalkkaista toimistotyötä se kumminkin on.
Huolia ja ajattelemisen aiheita on kaikenlaisia, pitkäkestoisia ja lyhytaikaisia, niin että välillä pitää varta vasten katsella ikkunasta ulos. Että näkyisikö siellä jotain, mikä eksyttäisi ajatukset vähäksi aikaa.
Tänään ensimmäistä kertaa muistini ja tietoisen ikäni aikana: punttisalitreenin ja venyttelyn jälkeen sain eteentaivutuksessa kosketettua varpaitani polvet suorana. Sekä seisten että istuen. Hetki oli historiallinen, vaikka vietinkin sitä haisevalla ja ihmisiä kuhisevalla kuntosalilla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti