Olen hiihdellyt melko lailla. Tunnen, miten se kehittää fysiikkaani ja tuulettaa keuhkoja. Ilma on pikkupakkasella hyvänmakuista hengittää ja tasainen liikkuminen pitää sopivan hikisenä. Joku ukko yritti tänään minusta alamäessä ohi, mutta minullapa vauhti vain kiihtyi ja ukko jäi rinnalla jälkeen. Huikkasi sieltä, että sullahan luistaa hyvin. Mietin, olinko todella painavampi kuin se raavaankokoinen mies.
Eilen sattui sellainen takaisku (kirjaimellisesti), että monot lipsahtivat lumisissa portaissa ja putosin persuksilleni. Ja tömähtelin tietysti vielä pari askelmaa alemmas samalla vauhdilla. Sattui niin maan perkuleesti, että itku meinasi tulla. Tänään vaatteita vaihtaessani sitten vilautin kankkuani kotiväelle ja kysyin, onko siellä mustelmaa. Puoliso sanoi: "No HUH." Tytär 2 sanoi: "Ihan jäätävän kokoinen!" No, selvisipä sekin. Istuminen on hieman haastavaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti