Kävin sumuisessa ja kostean kuuraisessa naapurikunnassa katsomassa ex-työpaikkaani, lähinnä ex-työtovereitani. Vein heidän kahvihuoneeseensa suklaakonvehteja, sillä kaamosaikaan metalliäijät tarvitsevat kaiken mahdollisen energian.
Muistin, kuinka paljon heistä pidänkään. Kaikki sorvipuolen ukot vaikuttivat hoikemmilta kuin puoli vuotta sitten, mikä sai minut kyselemään, olivatko palkat heikentyneet. Yksi nuori mies oli kasvattanut parran, yksi vanhempi taas lyhentänyt omaansa, etenkin viiksiään. Sanoin totuudenmukaisesti, että lyhyempi parta on nuorekkaampi. Samppa (nimi muutettu) punastui minut nähdessään, ehkä sen takia, että hän aina punastui herkästi, jos heitimme pikkutuhmaa perjantaijuttua. Olen saattanut ehdollistua hänen mieleensä punastuttavana henkilönä. Kaikki kommentoivat kohteliain sanoin lyhyttä tukkaani.
Kuulin perheiden kuulumisia ja kerroin omiani. Yksi äijistä oli juuri kuluvalla viikolla jäänyt eläkkeelle. Suulas ja reteä sahamies oli pekkasella, mikä oli harmillista. Puhuttiin päällimmäiset asiat äideistä ja isistä, lapsista, lapsenlapsista, hiihtokelien odotuksesta ja työstä. Yritin olla häiritsemättä töitä liikaa enkä viipynyt kauan, mutta oli kovin mukava nähdä. En kaipaa fyysistä miljöötä enkä yleisiä puitteita, mutta työkaverit olivat perin herttaisia. Ainakin näin etäältä muistellen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti