Juhlin itsenäisyyspäivää perinteisin menoin eli en juuri mitenkään. Olen miettinyt, kuinka kauan mahtaa kestää, että suomalainen itsenäisyyspäiväperinne pääsisi edes vähän kuoriutumaan militanttiudestaan. Luultavasti kauemmin kuin itsenäistä Suomen valtiota tulee olemaan olemassa. Olemme pääsemättömissä talvi- ja jatkosodan muistelusta ja harmaapukuisten miesten paraateista.
Katsoin Tuntemattoman sotilaan, mitä en suinkaan yleensä tee; tänä vuonna houkuttimena oli se, että tytär 2 halusi ehdottomasti tämän teoksen nähdä. Hän kysyi eilen koulun historianopetuksen innoittamana, onko meillä Tuntematonta kirjana. Kun vastasin, että toki on, hän oli hämmästynyt. Ei ole vielä oppinut, että TS taitaa olla kotimaisissa kirjahyllyissä yhtä yleinen kuin vihkiraamattu. Luin itse Tuntemattoman sotilaan juuri samassa iässä kuin tytär 2 on nyt ja muistan edelleen, kuinka vaikuttunut olin. Se tosin oli sitä aikaa, kun innostuin melkein kaikesta, taisin olla vastaanottavaisessa iässä.
Elokuvaa katsellessamme tytär valitti, että kaikki henkilöt näyttävät niin samanlaisilta, että nimiä ja naamoja on vaikea yhdistää. Tajusin, että elokuva-Tuntematon tosiaan tuntuu olettavan, että katsoja on lukenut kirjan. Ärsyynnyin lievästi samasta asiasta kuin ennenkin: filmi on mielestäni liian hilpeä ja keveän oloinen. Tyttären mielestä henkilöt kuolivat teatraalisesti.
Koska lastemme kanssa kaikki sellainen, mikä on tehty kaksi kertaa, on jo perinne, leivoimme itsenäisyyspäivän illansuussa piparkakkuja. Kuten tähän perinteeseen joka vuosi kuuluu, minä olin kärttyinen. Johtunee jollain lailla pomeranssinkuoresta tai jostain muusta käytetystä mausteesta, koska mitään muuta syytä en keksi. Tyttäret haluavat katsoa linnanjuhlia, mistä seuraa väistämättä se, että puoliso linnoittautuu toiseen huoneeseen, eikä vessaan mennessäänkään vahingossakaan vilkaise avonaiseen televisioon päin. Boikotin on oltava täydellinen. Minä siinä sitten näiden kahden koulukunnan välissä haahuilen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti