Vesisateisen ja aivan helevetin synkän joulukuun ratoksi Ylellä oli tänä aamuna tällainen juttu: Vähälumisten talvien seuraus: Suomeen kasvaa hiihtotaidottomien sukupolvi?
Siis voi nyt yhden kerran ja kahden kesken. Koska tässä selkeästi ollaan menossa siihen suuntaan, että Rovaniemeä etelämpänä ei tulevina aikoina paljon lunta nähdä, ainakaan hiihtoalustaksi asti, niin miksi tällaisesta pitää huolestua? Jutussa mainitaan, kuinka paha asia on, jos hiihtoperinne katkeaa, ovathan esi-isämme juuri hiihtämällä pysyneet riistan perässä metsissä ja näin säilyneet hengissä siittämään tulevia sukupolvia. Nykyään kun hirvenhiihtotaidot ovat suorastaan kovassa kysynnässä ainakin täällä Tampereen lähiössä Prisman lihatiskillä, niin tokihan sitä varten pitää sitten nuorison hiihtotaitoja edistää, tykkilumella hiihdättämällä tai simuloimalla ainakin hiihtotaitoja uima-altaassa tai sauvakävellen.
Minä olen hiihdon suhteen myöhäisherännäinen ja keksin latujen nautinnot vasta pari vuotta sitten. Olen viime aikoina surrut sitä, että monta hyvää lumitalvea meni viime vuosikymmenen aikana hukkaan, kun en ymmärtänyt hankkia suksia. Hiihtäisin hillittömän mielelläni vaikka jokaisena talvisena viikkona, en nyt ehkä ihan jokaisena päivänä kuitenkaan, ja olen marraskuusta asti haaveillut päivittäin lumesta, pakkasesta ja ladusta. Mutta miksi suomalaisen pitäisi osata hiihtää aikana, jolloin taitoa ei mitenkään välttämättä tarvita? Mikä ihmeen pakkoperinne se on? Olemmehan antaneet muidenkin ajastaan jälkeenjääneiden juttujen haipua vain muistoiksi, miksi juuri tämä pitäisi säilyttää? Siksikö, että norjalaiset eivät saisi ihan kaikkia hiihtomitaleja maailmassa?
Etelä-Suomen kaupungeissa asuvissa lapsiperheissä, joissa vanhemmat eivät itse hiihdä, on minusta täysin ja totaalisen normaalia ja jopa järkevää olla ostamatta kaikille lapsille omia suksia. Kalliiksi tulee yhden tai kahden hiihtokerran hinta, kun lunta ei enempään ole. Sukset ja monot jäävät kasvuiässä pieniksi parissa vuodessa. Onneksi ihmiset sentään kierrättävät niitä kaveriperheissä melko tunnollisesti. Koulujen liikuntatuntien hiihdoissa on aina se ongelma, että koulujen lähellä on harvoin latuja - siis kaupungeissa, lähiöissä ja sen sellaisissa - ja koululaisten pitää hiihtoa varten siirtyä bussilla tai jalan pitkän matkan päähän, räpeltää sukset jalkaansa, hiihtää vartti tai niillä main ja sitten roudata kamat takaisin koululle ja sieltä kotiin. Ellei sitten järjestetä yhtä tai kahta pidempää hiihtopäivää, kuten tytärten kouluissa on tehty. Suksirahalle ei oikein tule vastinetta näinä niukkuuden aikoina, jos sivakoita ei muuten käytetä kuin koulussa pakon edessä. Muun ajan suksiniput kolisevat ja kaatuilevat kerrostalojen häkkivarastoissa.
Niin että. Onhan niitä nyt muitakin liikuntalajeja, jotka kuormittavat tasapuolisesti koko kehoa. Sellaisia, joihin ei vaadita lämpötiloja, jotka nykyään näillä leveysasteilla näyttävät jäävän haaveiksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti