Yksi kesän merkkejä on se, että valtakunnalliset lehdet (ja niiden nettisivut) alkavat jaella parisuhdevinkkejä, keltaiset lehdet varsinkin. Lomalla kun kuulemma parisuhteiden ongelmat tuppaavat kärjistymään niin, että lomien jälkeen tammi- tai elokuussa on jonkinlaista nousua avioerohakemuksien jättömäärissä. Jonkinlaisista ongelmia ennakoivista merkeistä varoitellaan myös, ja jopa tarjotaan keinoja joilla yhteinen lomanvietto ei kenties kuumentaisi tunteita niin, että eropapereita aletaan kahisuttaa. No, kevyiden lehtien kevyet tilastotulkinnat ja parisuhdevinkit nyt tietysti voi jättää siihen arvoon, minkä haluaa niille antaa. Voihan niistä tietysti saadakin jotain apua irti, jos nyt sattuu olemaan sellaisessa olomuodossa, jossa ei itse ole koskaan aiemmin alkanut sellaisia asioita pohtia. Jos siis sattuu olemaan parisuhdepohdintojen suhteen aivan neitsyt.
On ihan uskottavaa, että jos yhteinen elo ei aivan kitkattomasti suju yhtenätoista kuukautena vuodesta (kenelläpä sujuisi), ja sitten yhtäkkiä ollaankin lomalla ja katsellaan toista 24/7, niin saattaa huomata sekä itsestään että kumppanistaan entistä enemmän sellaista, mikä ei miellytä. Ja siitä voipi sitten jonkinlainen uudelleenarviointi tahi kriisi seurata. Voi tietysti käydä toisinkin päin. Että kun rentoutuu sopivasti, alkaakin taas muistaa, mistä syistä sitä oikein perheenä eletäänkään.
Mutta jos tilanne tosiaan on sellainen, kuin yllämainitussa Ilta-Sanomien jutussa, että tuntuu pahalta, kun puoliso tulee kotiin, tai ei tee mieli mennä kotiin, niin melko varmasti asiat ovat jo aika solmussa. Kyllähän sieltä sitten tietysti nousta voi! Ihmiset ja ihmissuhteet selviävät vaikka minkälaisista myrskyistä, ihan itsellään tai sitten niin sanotusti "suhdetta työstämällä". On vain alkanut vanhemmiten hieman rasittaa se, että tärkeästä ihmissuhteesta puhutaan niin usein kuin työleiristä ja taakasta. Että parisuhde ei pysy kunnossa hoitamatta, että yhteinen elämä, perherauha ja sovinto vaativat paljon työtä, niitä ei saa ilmaiseksi. Eikö olisi jokseenkin tarkoituksenmukaista, jos parisuhde, tai tärkeä ihmissuhde yleensä, olisi lepopaikka ja suoja? Se tila ja todellisuus, jossa voi olla kaikkein omin itsensä, laskea suojauksensa ja tuntea olevansa kotona? Jos suhde tuntuu työltä vuodesta toiseen ja osapuolten särmät iskevät kipinää toisiaan vasten hioutumatta tippaakaan, tulee jotenkin mieleen, että kannattaako siinä nyt sitten vaivaa nähdä? Muuttuuko se enää miksikään?
En tietenkään usko, että pitkä yhteinen elämä ja rinnakkaiselo toisen kanssa olisi ihannetapauksessakaan helppoa. Riidelläkin pitää osata, ja olla eri mieltä, ja ylipäätään olla oma itsensä. Jos ei "uskalla" käydä vastahankaan tärkeissäkään asioissa, ei mielestäni ole täysin avoin kumppanilleen. Ihminen on välillä (usein) hankala ja epätäydellinen, äksyilee ja kärttyilee, ja jos suhteelle on kuolemaksi se, että molemmat välillä paljastavat heikkoutensakin, niin heikoissa kantimissa oli alunperinkin. Ihmettelen niitä muutamia tuttujani, jotka sanovat kirkkain silmin, että eivät riitele puolisonsa kanssa koskaan. Ehkä he sitten ovat jollain tavoin kehittyneempiä ihmisiä kuin minä? Tai ehkä he välttelevät riitaa keinolla millä hyvänsä, koska pelkäävät, mitä siitä seuraa, jos he sanovat, mitä ajattelevat? Tai, hallelujaa: ehkä he vain ovat saman sielun kaksi puoliskoa, jotka ovat löytäneet toisensa, ja ajattelevat täysin samalla lailla kaikesta. (Mistä silloin sitten puhutaan?)
Mitä se rakkaus/yhteenkuuluvuus/yhteyden kokeminen muuta on, kuin sitä, että tuntee tulevansa kotiin toisen luo tullessaan? Eikä vain ensimmäisellä kerralla, vaan jatkuvasti. Sitä olotilaa tässä elämässä kai eniten jahdataan. Yhden tai useamman ihmisen kanssa kerrallaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti