Tiistai

Olen ollut kohta kaksi viikkoa vailla palkkatyötä. Jalkoihini ei enää koske.

***

Tytär 2 ja minä olemme viettäneet paljon aikaa kahdestaan muun perheen ollessa joko töissä tai leirillä. Ajoittain, tai itse asiassa varsin säännöllisesti, ajaudumme sanasotiin. Toisaalta tiedän nyt, miten sarkastisen ja laiskan teinitytön saa innostumaan kuin pikkulapsen: viemällä hänet kotieläinpuistoon, jossa eläimiä saa syöttää ja silittää. Vietimme tuntikausia rapsutellen sikoja, vasikoita, lampaita ja jos jonkinlaisia otuksia; tytär kujerteli ja huokaili ihastuksesta, sanoi, että haluaa jäädä asumaan kyseiseen paikkaan ja suunnitteli jo hakevansa kesätöihin sinne. Puistossa oli hyvin seurallisia porsaita, ne tulivat juttusille innokkaasti kuin koirat ja antoivat meidän taputtaa kinkkujaan ja koskettaa upeita lärppäkorviaan. Näimme myös strutsin, joka oli hämmästyttävän iso elikko ja jonka nokka napsui pelottavasti verkkoaidan rei'istä. Kukot kiekuivat, siat röhköttivät ja pässi sanoi haikeanperverssillä huokaisevalla tavalla MÄÄ aina, kun tytär kääntyi poispäin kerätäkseen sille lisää voikukanlehtiä. Kaiken kaikkiaan elukkasafarimme oli oikein palkitseva.

***

Luin Charlotte Mendelsonin romaanin Almost English, joka kertoo lontoolaisesta unkarilaisten maahanmuuttajien jälkeläisestä dorsetilaisessa sisäoppilaitoksessa ja hänen äidistään. Kirjan päähenkilöt olivat raivostuttavan hölmöiksi ja saamattomiksi kirjoitettuja; ihmisiä, jotka eivät saa sanottua oikeita asioita, vaan sanovat niiden sijaan kaikkea typerää ja nolaavat itsensä tai sitten eivät sano mitään ja antavat muiden hyväksikäyttää itseään. Kuten niin monessa muussakin kulttuurien yhteentörmäyksestä (tai vähintään niiden hankauksesta) kertovassa romaanissa, tässäkin viljellään unkarinkielisiä sanoja ja sananparsia muuten englanninkielisessä dialogissa. No, tällä kertaa se oli ehkä hieman keskivertoa uskottavampaa, koska sivuhenkilöinä oli vanhoja, Unkarissa syntyneitä naisia, joiden puhetta kuvattiin voimakkaan aksentin sävyttämäksi, mutta yleensä: miksi fiktiossa niin usein tungetaan kirjoituskielen sekaan henkilöiden "kotikielen" sanoja? Jos joku puhuu itselleen vierasta kieltä niin hyvin, että elää elämänsä ja tekee työnsä sillä, niin eihän hän jatkuvasti ripottele puheeseensa äidinkielensä ilmaisuja. Korkeintaan hän joutuu miettimään hieman enemmän sanomisiaan ja/tai hänellä on aksentti. Silti kirjallisuudessa tätä näkee jatkuvasti. Tosin elokuvat ovat tietysti vielä pahempia, tarkoitan lähinnä englanninkielisiä elokuvia: niissähän vaikkapa espanjan- tai ranskankieliset hahmot puhuvat sujuvaa englantia aivan missä tilanteessa vain, paitsi että eivät tunnu koskaan oppineen englannin simppeleimpiä sanoja, vaan sanovat jatkuvasti vaikkapa sí, oui, tai merci. 

***

Haluaisin tehdä vaikka mitä, mutta en uskalla, koska pieleenhän se menee kuitenkin. Miksi ei ole keksitty tapaa formatoida ihmisen kovalevyä ja istuttaa sinne uusia, optimistisempia ajatusmalleja? Lobotomia nyt tietysti...