Rehellinen suomalainen juhannussää

Sää on taas ollut koko valtakunnan huulilla. Eilen satoi lunta sun muita kiinteän olomuodon vesituotteita, mikä nyt sinänsä tietysti on suhteellisen harvinaista kesäkuussa, mutta noin yleisesti ottaen: onko se nyt helkkari soikoon mikään yllätys, että juhannusviikon tienoilla Suomessa tarvitaan tuulitakkia ja sateensuojaa? Joka vuosihan niin on ollut. Niinäkin vuosina, joina kesäkuussa on koettu helteisiä jaksoja, on helteiden väliin jääviä viileitä kausia päivitelty, että tällainen sää kesäkuussa. Kyllä minun miesmuistiini mahtuu kokonaanviileitä kesiäkin, ei kai lapsuudenkaan kesinä aina aurinko paistanut (itse asiassa kun olin noin seitsemänvuotias, juhannuksena taisi sataa lunta, ellen muista väärin). 10-15 lämpöasteen kesäsäässä on ainakin yksi positiivinen puoli: kerrostaloasunnossakaan ei tule liian kuuma.

***

Yle Uutiset jutustelee siitä, saako lapsistaan haluta lomaa. Tämäkin taitaa olla lähes jokakesäinen medioiden jutunaihe, parisuhdevinkkien lisäksi. Luin aiheesta heräteltyä keskustelua ja hämmästelen taas sitä, että jälleen kerran joukkoon mahtuu niitä, joiden mielestä lastensa luona pitää olla aina, ja jos haluaa joskus olla yksin tai aikuisseurassa, on automaattisesti kelvoton ja mitäs sitten teki lapsia ollenkaan. Tästä aiheesta on toki hyvin helppoa vääntää totaalisen mustavalkoinen olkiukkokeskustelu - tuomitaan vaan porukalla ne vanhemmat, jotka pitävät lapsiaan koko kesän päiväkodissa ja lomailevat itse kotona rauhassa, mutta miettiikö kukaan, onko sellaisia vanhempia ylipäätään olemassakaan. Ihmiset eivät yleensä julkisesti huutele motiiveistaan eivätkä tilanteestaan, siksi ulkopuolisen on paha arvostella.

Keskustelussa moni kertoo perheen kesken vietetyn loman ihanuudesta, ei tarvitse tehdä mitään erikoista, ollaan vaan. Eikö sellaiseen saa haluta vaihtelua? Millainen on aikuinen ihminen, joka ei välillä edes hetkellisesti kaipaa pois tilanteesta, jossa häneltä vähän väliä vaaditaan jotain? Kynnysmatto? Perheen kesken lomailemisessa on aina läsnä se helposti puheissa unohdettu puoli, että jonkun on joka tapauksessa käytävä kaupassa, laitettava ruokaa, pestävä pyykit, niistettävä neniä, patistettava ajoissa nukkumaan jne. Jonkun, eli aikuisen, eli yleensä äidin tai isän. Pienempien lasten kanssa tulee sitten kuvaan mukaan vielä jatkuva silmälläpito, ainakin puolella silmällä pito ja valppaus. Täytyykö sellaista poliisin ja vahdin roolia jotenkin täysipäiväisesti rakastaa? Jos, niin olen ollut koko äitiysurani ajan surkea ja kelvoton äiti, tulkaa vaan hakemaan lapset pois, ne ansaitsevat parempaa.

Sama juttuhan tässä on kuin tuossa aiemmin pohtimassani introverttiyden hankaluudessa. Jos väsyt ja aistisi ylikuormittuvat pitkäaikaisesta toisten ihmisten seurasta ja siihen liittyvästä valppaanaolosta, se loukkaa niitä toisia ihmisiä. Ei ole soveliasta osoittaa olevansa uupunut toisen seuraan, oli tämä sitten minkä ikäinen tahansa. Kyllä se itseenikin kolahtaisi, ainakin aluksi. Voi, kunpa olisi jokin tapa jolla sellaisen väsymyksen voisi tunnustaa niin, että kukaan ei siitä loukkaantuisi. Kunpa äidit ja isätkin saisivat sanoa, että haluaisin nyt viettää edes pari tuntia ihan yksin, tai päivän, tai viikonlopun. Kunpa ihmisellä saisi olla suuri oman tilan tarve ilman, että hänelle saisi heti sanoa, että ei sinulla pitäisi perhettä ollakaan. Sellaista ei vain taida olla näköpiirissä, ja ymmärrän ehkä miksi. Onhan se toisille mukavaa jos ihminen kieltää itsekkäät tarpeensa.

***

Itsekkäistä tarpeista puheenollen, olen viime päivinä pohdiskellut rehellisyyttä, lähinnä oman pään sisäistä rehellisyyttä. Jos alkaa pohtia oman toimintansa ja ajatuskuvioidensa motiiveja ja liikkeellepanevia voimia, tulee usein kaivaneeksi esiin jotain ei-niin-miellyttävää. Harmillista, että minussa ei ole vähääkään potentiaalia luontaiseen epäitsekkyyteen, vaan kaikki prosessit tuntuvat käyvän saman reitin: teen/ajattelen jotain - omatunto kolkuttaa, koska teko/ajatus on itsekäs - korjaan toimintaani epäitsekkäämpään suuntaan. En koskaan pääse luonnostani hyppäämään itsekkyysvaiheen yli.

***

Mutta! Huomenillalla lähdemme yöjunalla kohti maailman kattoa, Käsivarren Lappia! Junamatkailu on aina ollut minulle elähdyttävää, ja tuntuu, kuin olisin lähdössä jonnekin hyvinkin kauas, myyttiseen maailmaan. Sääennusteen mukaan tulemme näkemään keskiyön auringon sijaan lähinnä keskiyön vesisateita, mutta silti. Matkoissa melkein hauskinta on aina matkan odottaminen ja suunnittelu.