Puhtaalta pöydältä

Se päivä tuli ja meni - minä en ole enää töissä siellä! Sain säästeliääseen tyyliin kirjoitetun työtodistuksen, jossa sorvaajan urani typistettiin neljään sanaan, ja siinä kaikki (loput saatavat tulevat vasta kesäkuun lopussa). Pomopuoli ei käytännössä huomannut lähtöäni mitenkään. Jos en olisi sattunut yrittäjän kanssa silmätyksin toimistossa ja puoliväkisin puristanut hänen kättään, kukaan johtoportaasta ei olisi sanonut edes heippa. Tämä ei suinkaan johdu siitä, että tuolla työntekijät vaihtuisivat niin usein, ettei lähtöjä ja tuloja kannattaisi noteerata - päinvastoin poistumisia on aika harvoin. Siksi pistänkin noteeraamattomuuden vain huonon käytöksen tiliin.

Melkein onnistuin olemaan itkemättä, mutta vain melkein. Olin palauttanut avaimet ja työvaatteet, vienyt mittavälineet pois, antanut taskulamppuni ja muistiinpanoni perinnöksi työkaverille ja kätellyt saatavilla olevat pajaäijät kiittäen heitä reilusta työtoveruudesta. Olin jo melkein menossa ovesta, juttelin vielä muutaman sorvarin kanssa ja sanoin puolivitsillä, että minun on nyt parasta lähteä, ennen kuin alan itkeä. Silloin pitkäaikainen taisteluparini Aslakki (nimi muutettu) tokaisi: "Mitä sää nyt tällaisten ukkojen takia itkisit!" Minä purskahdin välittömästi putoukseksi ja halasin Aslakkia ja hänen vieressään seissyttä Eikkaa (nimi muutettu). Sitten, koska enää ei auttanut pidätellä kyyneleitään, halasin vielä muutamaa muutakin äijää, niitä suosikkejani. Niitä, jotka ovat ainoat seikat, joita tuosta työpaikasta jään kaipaamaan.

Sen jälkeen olen ollut vähän tyhjän päällä.

***

Tytärten koulu loppui tänään. Vietämme naistenviikonloppua, koska puoliso on jälleen matkoillaan. Tsekkasin tytärten todistukset ja mainiota kamaahan ne olivat. Sitten kävimme syömässä japanilaista ruokaa, josta maksoin itseni kipeäksi, mutta kai koulukkaat olivat sen ansainneet. 

Jokin kesäflunssan tapainen kyyröttää kurkussani ja nukuin parin tunnin päiväunet. Päivän kohokohdaksi muodostui Les Miserables -elokuvan katsominen. Minä ja tytär 2 olemme sen aiemmin nähneet, kuten myös Tampereen teatterin version viime syksynä, mutta eipä se uudelleen katsomisesta pahene. Tytär 1:kin käänsi ennakkoluuloisen kelkkansa ja alkoi fanittaa Les Misiä täysillä. Minä itkeskelin taas salaa niissä tietyissä kohdissa, ja toisissa kohdissa ihokarvani nousivat musiikin takia pystyyn. Meillä kaikilla on heikot kohtamme; minulla yksi niistä on musikaalit. Herkkäsieluinen tytär 2 poistui huoneeseensa surullisimmissa kohdissa. Nyt molemmat syövät makaronilaatikkoa ja laulavat samalla "Do you hear the people sing".