Nyt on taas se aika vuodesta, kun tunnen ajoittain olevani tavallista hatarammin kiinni planeetan pinnassa. Kesäkeleillä eksyn paikkoihin, joissa taivas näyttää tavallista avarammalta ja olo tuntuu voikukanhahtuvankevyeltä, lähes aineettomalta. Ikään kuin voisin milloin tahansa pudota ylöspäin pohjattomaan avaruuteen. Tuo tunne on agorafobian miellyttävämpi serkku.
Kävin testaamassa taivaan avaruutta reippaalla pyörälenkillä ja unohduin jollekin laiturintapaiselle järven rantaan. Makasin lämpimillä lankuilla ja ajattelin painovoimaa. Kesäkuussa maisema näyttää aina vastamaalatulta. Yläpuolellani rinteessä oli kalliinnäköisiä asuntoja ja niissä ihmisiä eteläparvekkeillaan nauttimassa päivästä. Tuli mieleen, että pilaan ehkä heidän järvinäköalansa.
Kotiin on sikälikin miellyttävä tulla, että kun näen heijastukseni rappukäytävän oven lasista, näytän mielestäni aina hoikalta, ryhdikkäältä ja urheilulliselta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti