Katumuksia ja muita puhumuksia

Mietin tässä viikon varrella, että minulla tuntuu olevan jonkinlainen katumuksen ikkuna. Siedän itseäni ja toimiani noin kaksi vuotta taaksepäin, ja kaikki sitä kaukaisempi on melko suurella todennäköisyydellä noloa, huonoa ja hävettävää. Pari viimeistä vuotta menee tämän nyky-itsen piikkiin. Kun tämä katumusikkuna liukuu eteenpäin ajan kuluessa, yhä uudet elämäntapahtumat joutuvat sen ulkopuolelle ja muuttuvat tuskallisen noloiksi muistoiksi. Vähän kuin ne asiat olisi tehnyt joku toinen, oman itseni harkitsemattomampi, ilkeämpi, tyhmempi ja ajattelemattomampi versio. Niin kuin tietysti periaatteessa onkin. Jos siis ajattelemme, että ihminen jotenkin kehittyy ja paranee vanhetessaan.

Aiempi parisuhdeaiheinen sönkötykseni blogissa lipsahti heti kaduttavien asioiden puolelle, eikä odottanut kahta vuotta. Olen hyvin pettynyt itseeni siksi, että en osaa sanoa enkä kirjoittaa mitään originaalia saati loppuun asti mietittyä ja hyvin argumentoitua. Pidän vain paljon ääntä. Määrä ei tässäkään korvaa laatua.

Mutta kolme hyvää mieltä herättävää asiaa tässäkin päivässä on, ainakin kolme.

1. En ole voimattoman väsynyt, vaikka olen nukkunut huonosti. Olen ihan hyvällä mielellä.
2. Osasin lainata eilen kirjastosta oikeanlaisia runoja, ja niiden lukeminen sopii alkukesään kuin tikka tauluun.
3. Taivas näyttää seljenneen ja syreenin kukat alkavat aueta.

Bonusraita: Puoliso tuli kotiin, eikä siis hukkunut järveen tai joutunut muutenkaan turmioon reissullaan.