Huomenna pitäisi olla rippijuhlat. Organisoin koko perheen heti aamusta siivoamaan: sinä viet pienet matot ulos, sinä tyhjennät roskikset, ja ei, imuria ei kaiveta esiin ensimmäiseksi että saataisiin oma homma mahdollisimman äkkiä hoidetuksi, vaan vasta sitten, kun huusholli on valmis imuroitavaksi. Käskynjako aiheutti urputusta, kuten aina. Siivotessani olen tyytyväinen siihen, että emme asu 150 neliön omakotitalossa.
Luonnollisesti ylikorostan omaa tärkeyttäni ja olen aiheettomasti sitä mieltä, että olen ainoa, joka tietää, kuinka kunnon siivous suoritetaan. Pidän vaivannäköä arvostuksen osoituksena juhlakalua sekä vieraita kohtaan. Siistiä pitää siis olla, ja tarjoilua tarpeeksi. Tiedän, että minun vaivannäköni aste on huomattavasti alempi kuin monien muiden - erään rippilapsen äiti kysyi minulta jo viime viikonloppuna, joko minulla on valmistelut täydessä käynnissä. Menin hieman vaitonaiseksi, sillä ei todellakaan ollut. Minä en ole se, joka tarjoaa kolmen ruokalajin aterian ja kahvit päälle 50 vieraalle (koska kutsuttavien määrä on huomattavasti pienempi, samoin kuin käytettävissä oleva tila). Kunnia-asianani pidän kuitenkin sitä, että astiat sopivat yhteen edes tämän ainoan kerran (lainasin astioita), pöydässä on enimmäkseen itseleivottuja tarjoamuksia ja perheellä on siistit ja juhlavat asut kenkiä myöten.
Mietin siivotessani, miten puoliso järjestäisi rippijuhlat, jos olisi yksinhuoltaja. Kysyin.
- No...saattaisin mä vähän imuroida.
- Mitä sä laittaisit tarjolle?
- Öö...kakkua varmaan.
- Mistä sä sen kakun hankkisit?
- Kaupasta.
Niinpä niin. Ja koska maailma ja rooliodotukset ovat mitä ovat vielä tällä historian kellon lyömällä, kuvitteellista yksinhuoltajapuolisoani taputeltaisiin selkään ja kehuttaisiin, kun hän on järjestänyt esikoistyttärelleen juhlat. Ja vieläpä muistanut pyyhkiä pölyt.
Puoliso väittää, että kuvittelen odotukset. Että kukaan ei oikeasti huomaisi eikä välittäisi, vaikka en hössöttäisikään enkä ottaisi kaikkea omille harteilleni. En kuitenkaan voi mitään sille tunteelle, että kodin erinäiset juhlat ovat nimenomaan minun persoonaani kohdistuvaa plussaa tai miinusta. Kun nyt kerran olen olemassa ja perheenäiti, enkä ole naimisissa minkään jyrkisukulan kanssa, minä olen se, jonka odotetaan ilmentävän emännöimistaitojaan. Olen vakaumuksellinen feministi ja pyrin aina kyetessäni purkamaan ja kyseenalaistamaan seksistisiä rooliodotuksia, mutta ainakaan vielä en kykene emännöimisodotusten dekonstruoimiseen. Olen liian heikko, en jaksaisi kantaa todellista tai kuviteltua paheksuntaa. Muistilistalle: tästä lähtien pyrin välttämään kaikessa stereotyyppisiä odotuksia juhlien järjestämisestä käydessäni muiden järjestämissä juhlissa. Onhan sekin alku.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti