Väsyin tästä työviikosta jotenkin suhteettomasti. Se oli sentään lyhyt viikko, niin että ei olisi pitänyt; tosin lyhyeenkin viikkoon mahtui kaksi hyvin kiireistä päivää.
Työkaverit ovat saaneet tässä kolmessa vuodessa huomata, että minä olen sitä ihmistyyppiä, joka säikähtää ja pelästyy hyvin herkästi, jos joku hiipii lähelle ja aloittaa puhumisen minulle niin, etten ole huomannut hänen tuloaan. Olen monta kertaa suorastaan hypännyt ilmaan säikähdyksestä ja karjahtanut, kun olen kuulosuojaimet päässäni näpytellyt koneen taulua ja joku on tullut taakseni jotain kysymään. Sanovat, että olen tässä suhteessa aivan samanlainen kuin firman yksi vanhimmista työntekijöistä, Vanha-Osku (nimi muutettu). Eilen sitten kävelimme Oskun kanssa vastakkain kumpikin omissa ajatuksissamme, toinen tulossa ulos toimiston ovesta ja toinen menossa siitä sisään. Jos joku olisi tilanteen nähnyt, häntä olisi huvittanut. Kumpikin meistä kavahti pienen hypyn taaksepäin silmät laajentuneina. Samanlaiset työvaatteet, sama pituus (vaikka pakko on sanoa, että Osku on minua aavistuksen lyhyempi), silmälasit, toisella palmikoitu parta, toisella poninhäntä niskassa. Ja sitten kumpikin seisoi hetken paikallaan huohottaen ja adrenaliini virraten. Oskun oli pakko vielä huutaa perääni painokkaasti "en mää mitään pelästyny!"
Osku ei yleensä sosialisoi työpäivän aikana minun kanssani, koska on eri osastolla töissä ja lisäksi ahkera. Tänään hän kuitenkin tuli erikseen kysymään, olenko kiinnostunut ruoanlaitosta. Sanoin, että en ole. Paikallinen halpistavaratalo kuulemma myy kympillä sitä ostoskanavallakin nähtyä ihmepaistinpannua, johon eivät tartu sulaneet muovihaarukatkaan. Vanha-Osku oli jo sellaisen ehtinyt ostaa ja muistutti nyt minua siitä, että jos haluan sellaisen, kannattaa pitää kiirettä. Kiitin vinkistä. En paljastanut, että en suurin surminkaan aio ostaa sellaista pannua.
Kotiin päästyäni poltin sitten pyttipannun pohjaan yleensä oikein sopuisassa paistinpannussamme. Että pitäisikö tässä sitten tehdä asiaa halpiskauppaan?
Parantelen uupumustani lämpöpeiton alla lukien Lionel Shriverin kirjaa The Female of the Species. Kirja oli erittäin kiinnostava, vaikkakin rakenteeltaan jotenkin sekava, enkä oikeastaan tullut mihinkään selkeään lopputulokseen siitä, käytettiinkö siinä "epärehellistä kertojaa" vai ei. Juonena on myöhäiskeski-ikäisen, vaikutusvaltaisen professorin suhde yli 30 vuotta itseään nuorempaan opiskelijaan, joka manipuloi onnistuneesti professoria. Opiskelija on mies, professori nainen. Shriverin kirjoissa on toistuvasti suorastaan karmaisevan epämiellyttäviksi ja julmiksi, jopa "pahoiksi" kirjoitettuja hahmoja, ja tämä opiskelijakin on sellainen. The Female of the Species on Shriverin esikoisromaani, julkaistu jo vuonna 1987. Kindle tämänkin sangen imevän romaanin luokseni toi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti