Viimeisiä

Kolmanneksi viimeisenä työpäivänäni mittailin kaikessa rauhassa kappaleita, kun sorvista kuului karsea ryminä. Urani alkupuolella sellainen olisi saanut minut iskemään paniikkinappulan pohjaan, mutta nyt vain pysäytin coolisti ohjelman ja ryhdyin tutkimaan, mistä on kyse. (Jotain on siis opittu.)

Paljastui, että kone oli lähestulkoon hajonnut käsiin ja oli ollut melko lähellä, että yksi liikkuvista osista olisi pudonnut. Oletan sorvin yrittäneen itsetuhoista toimenpidettä, koska se ei kykene ajattelemaan elämää ilman minua. Olen sentään sen verran kiltti sille ollut. No, yhteinen taipaleemme taisi päättyä, sillä kone tarvitsee varaosan joka tuskin ehtii paikalle enää näinä kahtena jäljelläolevana päivänäni. Tämä kone oli kahdesta "vakiosorvistani" nimenomaan se, johon luotin enemmän ja jolla tein kaikki tarkemmat hommat. Nyt sitten pitää kaksi päivää keplotella sen kakkosvaihtoehdon kanssa, ja sekin onneton oikuttelee. Varmaan kuuli, kun mainitsin ääneen, että pidän siitä hajonneesta sorvista enemmän.

***

Jotkut asiat saavat minut haikeaksi. Kahden päivän kuluttua en enää koskaan huikkaile aamuisin tervehdyksiä niille samoille tutuille äijille. Sille surumielisen saunatontun näköiselle; sille synkeän ikääntyneen kasakan näköiselle, jonka hampaat välähtävät välillä mustan parran seasta; sille, joka sorvilla seistessään näyttää kalastavalta intiaanilta joen mutkassa. En enää kuule työn lomassa, kun naapurisorvin ikämies laulaa tangoa radion mukana ja säestää itseään paineilman suhahduksilla. Äijät eivät enää koskaan kommentoi ruokalassa tapaani läsäyttää lompakko pöydälle, koska se ei mahdu taskuun ("kyä sulla on rahaa, köyhät kyykkyyn"). En enää koskaan syö ruokalan kebab-pastaa...

Toisaalta. En enää koskaan mene talvisäässä siihen jäätävän kylmään pukuhuoneeseen, riisu siellä puolialastomaksi iho sinertäen ja pue sitten tekokuituisia ja sähköisiä, kaapissa yön ajan jäätyneitä työvaatteita päälleni. Puhumattakaan muusta, mitä ei tule ikävä.