On tämä nyt pirua, kun olen työsuhteessa mutta työtä on niin vähän! Tänäänkin meidät käskettiin jo kahdeltatoista kotiin, koska mitään tehtävää ei ollut enää jäljellä. Työsopimuksessa lukee, että viikkotuntimäärä on minimissään 25 ja tällä viikolla se taitaa siihen jäädäkin. Palkkapussi käy surullisen laihaksi. Onneksi edes syömisissään voi säästää - kuljetan mukanani kotona halvalla tehtyä lounasruokaa ja pakastimesta kaivettuja marjoja.
Mutta ei tässä sinänsä mitään valittamista ole, huomasin juuri. Kotona on hiljaista ja tilaa ajatella - paikalla on lisäkseni vain tytär 1 joka mutisi minut nähdessään: "Ja mä kun ajattelin että saan olla yksin..." Tytär vetäytyi huoneeseensa, toivottavasti lukeakseen kokeisiin. Minä järjestelin keittiötä ja join kahvit, vieläpä korvapuustin kera.
Tänään taisi alkaa paastonaika, vai alkoiko se jo eilen laskiaistiistaina? Joinakin vuosina olen luopunut paastonajaksi jostain, esimerkiksi makeansyönnistä tai leivänpäällisistä. Mukapaastoni syyt eivät koskaan ole olleet uskonnolliset tai edes henkistyneet - olen vain ajatellut kurittaa edes hieman laiskanpulskeaa ja mukavuudenhaluista itseäni. Mietin esiäitejäni savupirteissään: mitä he mahtoivat syödä kevättalvella, kun kesään ja vehreisiin oraisiin oli vielä matkaa? Perunoita tai nauriita maakellarista, vartaassa kovettuneita leipiä? Miten mahtoi olla lehmän lypsävyyden laita lopputalvesta? Järvestä saattoi saada kalaa, tai kenties syötiin kuivattua tai suolattua kalaa. Pakkopaasto?
Oh well. Tänä vuonna en kuitenkaan aio paastota yhtään mistään syömäpuolen systeemistä. Kaikki käy, mikä menee kurkusta alas. Kai ne esiäiditkin iloitsisivat, jos tietäisivät, miten jälkipolvilla muonaa piisaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti