Instant-opettajana

Olin taas äkkitöissä. Tämänkertainen koulu oli aineelliselta olemukseltaan siisti, oikeastaan merkillisen siisti teini-ikäisten määrään nähden, ja hyvin varustettu. Sijaistettava opettaja oli tehnyt pienen mapillisen vakio-ohjeita, jotka sijainen sai kansliasta lainaksi. Järjestelyt toimivat kuin kello. Pidin tunnit melkoisella improvisaatiomeiningillä, sillä luokkien edellisten tuntien ohjelmasta saamani tiedot olivat hataria. Osasin käyttää luokan tietokonetta, mutta dokumenttikameraa en. No, kirjoitin taululle, niin kuin olen tottunut tekemään. Ehkä jo seuraavassa paikassa opin kameran käytön.

Suhteellisen anonyymiuteni turvin paljastan tässä, että törmäsin mielestäni varsin omituiseen opetuskäytäntöön tällä keikalla. Oppilaat puhuivat leimoista ja hupitunneista; minä kysyin, mitä ne hupitunnit olivat. Kuulemma jos luokka käyttäytyy hyvin tunnilla, tunnista saa leiman johonkin kirjanpitoon. Kun koossa on kymmenen leimaa, pidetään tunti, jolla tehdään jotain oppilaiden valitsemaa, viimeksi kuulemma oli katsottu elokuvaa. No, myönnän, että tietoni jäivät yksipuolisiksi ja hatariksi, mutta rohkenen silti paheksua käytäntöä. Ensinnäkin, eikö hyvä käytös ja kaikkinainen älämölön välttäminen oppitunnilla ja koulussa ylipäätään ole oletusarvoista? Ei kai siitä pitäisi erikseen palkita, ikään kuin se olisi jotain ylimääräistä hyvää? Toiseksi ihmettelen, mitä oppilaat oppivat siitä, että heidät "palkitaan" sillä, että opiskelua on vähemmän. Onko tosiaan sellaiseen varaa, ja onko se viesti, joka halutaan välittää? Eikö pitäisi pikemminkin osoittaa, että oppiminen ja työnteko on tavoiteltava asia, eikä jotain, mistä saa vapautuksen, jos käyttäytyy hyvin?

Tietysti voi ajatella, että hupitunnilla katsottava elokuva tai muu on jotenkin opettavainen, vaikkapa opiskeltavalla vieraalla kielellä puhuttu, mutta silti en usko, että itse koskaan lähtisin tällaiseen käytäntöön vakituisesti. Keventäisin kyllä oppituntien sisältöä välillä, se toki on normaalia, mutta en tekisi käytännöstä säännöllistä. Noh. Minä nyt tietysti olen vanha nipottaja, justiina, vääpeli ja natsi, muutamia epiteettejä mainitakseni. Olen valmis muuttamaan näkemystäni hupitunneistakin, jos se minulle hyvin perustellaan, mutta toistaiseksi varaan oikeuden pitää niitä lähinnä karhunpalveluksena oppilaille.

***

Kuulin taas suru-uutisen, tällä kertaa niin pohjattoman surullisen, että en tiedä miten päin olisin. Joidenkin asioiden äärellä kieli ja sanat menettävät kaiken sisältönsä ja merkityksensä ja välineet, joilla viestit välitetään, tuntuvat naurettavan kevyiltä ja arkipäiväisiltä. Voi vain itkeä itkevien kanssa.