***
Vietin viikonlopun Turussa. En tunne Turkua sen kummemmin ja käyn siellä harvoin, mutta aina käydessäni silmille hyppää se, että kaupunki on merkittävällä tavalla olemukseltaan vanhempi kuin Tampere.
Kävin tuomiokirkossa, jossa en ollut käynyt sitten ala-asteen luokkaretken, muistaakseni. Käyntiin minut inspiroi se, että olen viime aikoina kuunnellut Mikael Karvajalkaa äänikirjana, ja siinä Turun tuomiokirkko mainitaan alkupuolella useasti. Katselin ylöspäin vaikuttavaan korkeuteen ja mieleeni tuli se, että pikkupoikana Mikael antoi periksi saatanan kiusaukselle ja sylkäisi parvelta alapuolella seisovan piispan hiippaan. Hän tunnusti tämän ripissä, mutta rippi-isä oli sitä mieltä, että katumusharjoitukset ovat tarpeettomia - moista kiusausta olisi hurskaimmankin vaikea vastustaa.
Aurajoessa on pituutta ja luonnetta enemmän kuin Tammerkoskessa, myönnettäköön. Turku on omaleimainen ja aika särmä kaupunki. Sinne voisi vaikka muuttaa, vaikka rannikolla kunnon lumiset talvet lienevät nykyään vielä harvinaisempia kuin näillä leveysasteilla.
***
Hesarissa oli eilen juttu vanhemmista, jotka olivat eronsa jälkeen muuttaneet jossain vaiheessa uudelleen samaan osoitteeseen, ja nyt isossa talossa asuu nainen uusine kumppaneineen sekä tämän ex-mies ja heidän yhteiset lapsensa. (Tulikohan ilmaistua tarpeeksi epäselvästi? Kolme aikuista ja lapset, siis.) Tässähän on järkeä. Olen miettinyt useinkin sitä, että jos eron jälkeinen vanhemmuus jaetaan vaikkapa vuoroviikkosysteemillä, niin, että lapset viettävät suunnilleen yhtä paljon aikaa kummankin vanhempansa kanssa, onko se reilua, että lapset joutuvat aina vaihtamaan paikkaa? Voihan heillä olla kummassakin kodissa oma huone ja hyvin tilaa, mutta silti sellainen elämä tuntuisi jotenkin turhan ei-pysyvältä. No, mistäs minä tiedän. Minusta tuntuu kuitenkin hyvältä Hesarin jutun kaltainen arkimalli. Nämä vanhemmat pystyvät ilmeisesti eronkin jälkeen hyväksymään sen, että yhteiset lapset ovat loppuelämän kestävä sidos heidän välillään. Jutun kommenteissa sitten esiintyykin kaikenlaista huolta siitä, kuinka kyseinen mies voi ikinä solmia uutta parisuhdetta asumisjärjestelyistään johtuen ja kuinka hänet on lähestulkoon kuohittu tällä menettelyllä. Että miten ihmeessä hän siihen voikaan suostua! No, artikkelissa mies ilmaisee asian yksinkertaisesti: hän ei halua olla kaukana lapsistaan. Piisannee sellainen selitys. Ja jos nyt sattuisi, että kuvatunlainen systeemi toimisi vain jonkin aikaa, muutamia vuosia, muttei loppuelämää, niin olisihan se hyvä sekin. Perheellä olisi ollut hyviä, yhteisiä aikoja ja lapset olisi saatu taas kasvatettua vähän isommiksi yhdessä.
Monet normeista ja valtavirrasta poikkeavat elämäntavat ja kokeilut lytätään ja tuomitaan usein viimeistään siinä vaiheessa, kun kokeilijat luopuvat niistä tai palaavat uudelleen lähemmäs valtavirtaa. Epäonnistumiseksi sitä sitten sanotaan. Ihmettelen tätä, sillä ei kai kaikki sellainen, mikä ei kestäkään ikuisesti vaikka sitten hampaat irvessä, ole automaattisesti epäonnistumista? Elämää se on vain ollut. Joka hetki ja jokaisessa tilanteessa kun voi tehdä päätöksiä vain senhetkisen tietonsa ja kokemuksensa valossa, ei mahdollisen tulevan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti