Aloin tietysti heti kelailla päässäni, mitä laitan päälleni ja pitääkö laittaa meikkiä ja kuinka paljon meikkiä pitää laittaa. Aikoinaan, noin kymmenen vuotta sitten, menin aina työhaastatteluihin jakkupuvussa; minulla on edelleen sama aika kaunis, nutrianvärinen housupuku kuin silloin (ja kyllä, se mahtuu edelleen päälle). Ne paikat olivat vain aivan erilaisia kuin nämä, joita nykyään haen. Toisaalta, tällä kertaa en myöskään voi mennä farkuissa, kuten menisin hakiessani konepajatyötä. Pitäisi keksiä joku keskisiisti, semivirallinen vaatetus, ja juuri sellaista kaapista löytyy vähän hatarasti.
Ei kuitenkaan jännitä. Jos en saa paikkaa, niin kuin varmaankaan en, niin voin olla ihan hyvin ilmankin. Jos sen lisäksi havaitsen, että tarkemmin ajatellen en edes halua paikkaa, vielä parempi. Paineita ei ole, enkä ole epätoivoinen. Eikö tällainen asenne ole deittailussakin se suositeltava? Ettei epätoivo paista kilometrin päähän?
***
Työttömänä kotirouvana elellessäni suurimmat paineeni tulevat nykyään siitä, että koska en tienaa rahaa yhteiseen elantoon enkä myöskään ole mikään loistava homemaker, tuntuu siltä, että pitäisi olla koko ajan kovin kiltti. Eikä ainakaan vaatia puolisoltaan liikoja, tai oikeastaan yhtään mitään. Hän kun sentään auliisti elättää minua, eikä nurise ollenkaan. En siis saisi olla hankala.
Puoliso ei sellaista kylläkään ääneen vaadi. Tosin tietysti hänestä on luultavasti mukavaa, jos olen kiltti enkä normaalin arkisen särmikäs ja kärtty. Tai ainakin hänestä se olisi kenties mukavaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti