Olin katsomassa taekwondoseuran juniorien vyökoetta. Suhtauduin siihen etukäteen kuin mihin tahansa perheellisen ihmisen velvollisuuteen, mutta minulla ei itse asiassa ollut lainkaan tylsää, vaikka aikaa meni tuntikaupalla.
Koska en tiedä kamppailulajeista mitään, ensimmäinen uusi asia minulle oli se, että taekwondokat (kuten ilmeisesti muidenkin vastaavien lajien harrastajat) kumartavat ovensuussa astuessaan harjoitussaliin. Siis kaikki harottavatukkaiset pikkupojatkin, kurinalaisesti ja muistuttamatta. Vetäjät tai kouluttajat, miksi heitä nyt pitäisi kutsuakaan, päästelevät suustaan käsittämättömiä koreankielisiä komentosarjoja, ja mukulat asettuvat riviin, kumartavat ja suorittavat monimutkaisia liikkeitä niiden mukaan. Uutta minulle oli sekin, että taekwondossa liikettä tehostetaan sihauttamalla ilmaa hampaiden läpi jokaisella iskulla ja askeleella, niin että sali on täynnä sihinää. Kuulemma tarkoitus on hengitystekniikalla saada vatsalihakset hyvin mukaan.
Taekwondo näytti oikeastaan erittäin coolilta. Eritasoisista harrastajista huomasi selvästi, kuinka taito hioutuu vuosien myötä. Valkoiset ja keltaiset vyöt saattavat horjahtaa ja jopa kaatua, mutta vihreän ja vallankin sinisen vyön haltijat näyttävät maallikon silmiin jo todella taitavilta. Liikkeissä on voimaa ja vauhtia ja potku nousee korkealle, vaikka kyseessä olisi kymmenkesäinen pieni ja hento tyttö. Välillä karjahdetaan jokin sana kovalla äänellä, kaiketi uskonvahvistukseksi.
Kun nuoremmille junioreille ilmoitettiin kokeen tulokset, muutamat saivat ilmeisesti odotettuakin paremman vyöarvon. Pari vähän toisella kymmenellä olevaa poikaa pysyi hädin tuskin nahoissaan innostuksesta. Heidän ilmeensä olivat vertaansa vailla, silmät laajenivat innostuksesta ja posket punoittivat. Yhteiskuvaa otettaessa he eivät olisi millään malttaneet pysyä paikoillaan. Jälkeenpäin yhden heistä oli ilmeisesti kerrassaan pakko purkaa riemuaan heittelemällä kuperkeikkoja tatamin poikki ovelle.
Oma jälkeläisenikin näytti valkoisessa pyjamantapaisessa ja kurinalaisissa asennoissa jotenkin isommalta kuin kotioloissa. Minua hirvittää jo etukäteen se, että hänkin tulee tulevina vuosina, ylempiä vyöarvoja saavutettuaan, ottelemaan tavalla, jota tänään katselin. Se oli suorastaan hurjaa! Iskuja ja potkuja sateli, välillä sen verran voimallisestikin, että ohjaaja joutui muistuttamaan: "Pidetään kontakti kevyenä!"
Astuttuani usean tunnin jälkeen taas päivänvaloon havaitsin saaneeni parkkisakon. Lasten harrastukset käyvät joskus kalliiksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti