Sunnuntai-illan levottomuuden ollessa pahimmillaan sain yhtäkkiä sellaisen adrenaliinipiikin elimistööni, että lähtipä taas veri kiertämään. Menin kaivamaan lompakosta kirjastokorttia kirjautuakseni tabletilla uutuuskirjoja varaamaan. Lompakko ei ollut siinä, missä se aina on. Ei ollut myöskään takkieni taskuissa, työkassissa, lipaston laatikoissa, eikä autossa, jonne juoksin kuin mielipuoli puolison kengissä ja verkkarit lepattaen. Paniikkihan se siinä iski. Muistin kulkeneeni eilen lompakko farkkutakin avonaisessa taskussa. Pudonnuthan se tietysti oli sieltä. Markettiin, kirpputorille tai jonnekin niiden kahden välille, kymmenen kilometrin säteellä. Väänsin itkua. Näin jo sieluni silmin, kuinka tilini olisi tyhjennetty, kuntosalikorttini varastettu, kirjastokortillani lainattu myytäväksi iso pino dvd-leffoja ja ajokorttini iäksi menetetty. (Logiikalla ei ollut paniikissa sijaa: tilin tyhjentäminen olisi voinut olla vaikeaa ilman tunnuslukua; minulla ei myöskään ole luottokorttia, jota voisi käyttää väärin.)
Keskeytin hädissäni puolison skypekokouksen. Säntäillessäni edestakaisin olohuoneessa ja keittiössä puoliso mietti hetken luurit korvillaan, meni sitten eteiseen ja kaivoi lompakkoni oman takkinsa taskusta. Oli vahingossa sen ottanut omansa sijasta, kun kävi tyttäriä kuskaamassa.
Pulssini oli varmaan sadankahdenkymmenen luokkaa. Istuin pöydän ääreen ja romautin pääni käsien varaan. Puoliso poistui tyynesti jatkamaan kokoustaan. Äitijumalattaren olkoon kiitos ihmisistä, jotka pysyvät rauhallisina ja harkitsevina, vaikka sitten tonttuilisivatkin väärän lompakon kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti