Keväästä tulee helposti mieleen mato-onginta. Alakouluikäisenä tyttönä olin kova kalastamaan, mikä lienee ollut isoisäni vaikutusta; hän teki minulle ensimmäiset mato-onkeni jo reilusti ennen kuin saavutin kouluiän. Onget olivat sileäksi kuorittuja isoja oksia, joissa oli kohona korkki; koukun piti aina olla "kultakoukku", niin kuin vaari sanoi, siis hyvin pieni, kullanvärinen koukku, joita kävimme erikseen ostamassa rautakaupasta. Sillä oli hyvä onkia pikkukaloja, joita rannastamme pääasiassa saikin.
Koulu loppui noina maailmanaikoina aina toukokuun viimeisenä päivänä, oli se sitten mikä viikonpäivä tahansa paitsi sunnuntai (?). Koulun päättäjäispäivistä parhaiten on jäänyt mieleeni se, jolloin olin pukeutunut pastellinsävyiseen puhvihihaiseen mekkoon ja näytin aivan keskenkasvuiselta drag queenilta - en ollut erityisen tyttömäinen tyttö. Muuten muistot samenevat sekaisin toistensa lomassa, juhlat olivat hyvin samankaltaisia. Todistukset haettiin, sitten mentiin kotiin, ja sinä aikana, jonka olimme kevätjuhlassa viettäneet, oli kevät muuttunut mystisesti kesäksi. Lähdin monesti ongelle heti vaihdettuani kevätjuhlavaatteet arkisiin. Matoja löytyi suurimman omenapuun juurelta ruohosipulipenkin vierestä, sieltä sai kaivaa kuokan kanssa, jos varoi juuria. Rantaan oli pieni kävelymatka. Tuolloin veneranta oli vielä lähes umpeen kasvanut poukama, jonka sameassa vedessä viihtyivät pikkukalat ja kaikenlaiset vesielävät. Rannoilla oli suojaisaa ja saatoin istua ongella täysin muiden näkymättömissä. Muita kulkijoita oli tosin melko harvoin.
Kerran kevätjuhlapäivänä sain kolme suurehkoa ahventa, luultavasti ne olivat noin nykyisen vaaksani mittaisia. Olin ylpeä ja riemuissani, yleensä saaliiksi tuli lähinnä särkiä ja sorvia. Pujotin kyrmyniskat haarautuvaan pajunvitsaan. Kotiin päästyäni sain päähäni ripustaa kalat huoneeni oven kahvaan niin, että äiti näkisi ne heti töistä tullessaan astuessaan ulko-ovesta sisään. Siinä ahvenet sitten haisivat kaiken päivää, ja niistä tippui sotkua lattialle. Äidin yllättäminen onnistui varmasti, mutta ehkei ihan ajattelemallani tavalla. En kuitenkaan muista, että olisin erityisesti saanut kuulla kunniaani tuosta episodista. Hassua. Jos omat lapseni toisivat kuolleita kaloja sisään ja ripustaisivat niitä seinälle, saisin varmaan jonkinsorttisen halvauksen.
***
Muistan, että lapsena minua toppuuteltiin aina, jos olin oikein innostunut jostakin asiasta. Innostuin aika usein, vaikka nyt onkimisesta, elokuvista tai mielikuvitusleikeistä. Sitä, että käytin paljon aikaa ja energiaa samaan asiaan, pidettiin jotenkin epäilyttävänä, varsinkin, jos minulla näytti olevan niin hauskaa, että silmät loistivat ja posket hehkuivat. Silloin usein sanottiin, että olin henkeä täynnä kuin kaljatynnyri.
Mutta mitä pahaa oikeastaan on innostumisessa ja flow-tilassa? Pettymykseltäkö minua yritettiin suojella? Vai oliko innostuminen "kohtuus kaikessa" -hengen vastaista? Nykyään on vaikea innostua enää oikein kunnolla mistään, ja oma sisäinen ääni hoitaa toppuuttelut.
Saan kuitenkin mainita, että olen hiukan innostunut tästä nonsense-piirtelystä, zentangleilusta. Sen parissa minulla on usein intensiivisen keskittymisen hetkiä, värikin saattaa kohota poskille. Mitä väliä on sillä, vaikka en tätä pitkään jatkaisikaan? Kai lyhytkin hupi on hupia, ei kaikesta tarvitse tulla elämäntapaa. Vai miten on?
 |
| Mutta skanneri on edelleen keittiön nurkassa... |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti