Kesäkuussa pitäisi järjestää juhlat. Kahvikutsut kaikilla mausteilla, ja pitkänmatkalaisille myös lounas. Kerrostaloasunnossa tila on hieman rajallinen, mutta koska kaikki kutsuttavat ovat ahtaahkossa majassamme ennenkin käyneet, he tuskin sitä pelästyvät. Tuoleja pitäisi lainata jostain. Samaten astiastoa - meillä on edelleen käytössä minun ylioppilaslahjaksi aikanaan saamani kuuden hengen astiasto, jota on täydennetty satunnaisilla markettilautasilla. Samanlaisia kahvikuppeja ei ole kahtakaan, saati kahtakymmentä.
Minä olen aika huono järjestämään juhlia. Syitä on kaiketi kaksi: koska en ole näppärä leipuri ja ruoanlaittaja, ja koska olen perin introvertti. Tarjoomuksemme juhlissa ovat aina vähintään viisikymmenprosenttisesti kaupasta tai leipomosta hankittuja, kiireisimpinä aikoina on päädytty sataankin prosenttiin. Stressaan leipomisesta, se ei ole minusta nautittavaa.
Introverttiutta nolostelen, jopa häpeän, juhlatilaisuuksissa enemmän kuin jauhopeukalottomuutta. Kodin hengetär en ole, sen kanssa olen sinut ja kaikki tutut tietävät sen jo, mutta kun en aina tunnu jaksavan seurustellakaan juhlissa. Lähes jokaisissa kalaaseissa, joissa olen ollut järjestävänä tahona, olen parin kolmen tunnin jälkeen hiljaa mielessäni alkanut odottaa, että vieraat jo kohta lähtisivät. Hälinä väsyttää. Joka puolelta tuntuu tulevan liikaa ärsykkeitä. Hetulanheitto sukulaisten kanssa on tietysti yleensä mukavaa, mutta kun pitäisi kiinnittää huomiota lukuisiin asioihin samalla kertaa, tunnen kuluvani loppuun tai meneväni tukkoon kuin hiomapaperi. Tiedättehän: kuuntelen yhtä puhujaa, heittelen välikommentteja olohuoneeseen, kaadan lapsille mehua ja mietin, joko pitäisi keittää uusi satsi kahvia. Ja sitten ihmiset juovat kahvinsa loppuun, enkä huomaa kaataa lisää. Huono emäntä. Viimeistään juhlien loppuvaiheessa, yleensä osan vieraista jo lähdettyä, vetäydyn hetkeksi makuuhuoneeseen ja toivon, ettei kukaan huomaa. On pakko hengittää hetki ja antaa kasvojen rentoutua.
Toisessa todellisuudessa voisin sanoa ainakin lähisuvulleni rehellisesti, että tarvitsen välillä parin minuutin hengähdystauon. Tässä olemassaolevassa todellisuudessa en voi. Tiedän, että sukulaiset loukkaantuisivat ja paheksuisivat minua takanapäin. Oman sukuni joukossa olen käsittääkseni ainoa tällä tavoin epäsosiaalinen, ainakaan en ole koskaan huomannut peräkammareissa ketään muita piiloonmenijöitä. Tai kyllähän vieraspaljous varmasti heitäkin rasittaa, mutta he eivät anna sen näkyä, vaan pitävät julkisivun kunnossa. Minä en jaksa enkä osaa, ja sitten saan usein kuulla olevani aina niin vihaisen näköinen.
Jos itse olen vieraana juhlissa, introverttius ei haittaa niin paljon. Silloin on helpompaa mennä hetkeksi sivummalle tai jopa lähteä aikaisin pois. Itse emännöiminen on huomattavasti hankalampaa. Ja silti: on kuitenkin mukavaa, kun välillä on vieraita. Mutta jälkeenpäinkin on mukavaa, kun saa taas vaihtaa verkkarit jalkaan ja olla vain itsensä kanssa.
Voi tietysti olla, että en ponnistele kehittääkseni kahvitus- ja kestitystaitojani, koska äitini ja siskoni ovat sellaisissa asioissa huippuluokkaa enkä kuitenkaan koskaan pääsisi heidän tasolleen. Olen luultavasti jo aikaa sitten alistunut siihen, että tässäkään asiassa en heille pärjää. Minun järjestämiäni juhlia ei muistella jälkeenpäin legendaarisina, vaan parhaimmassakin tapauksessa vain ihan mukavina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti