Välillä saatan olla ihan mukavakin ihminen ja kelpo asuinkumppani. Liian usein kuitenkin huomaan olevani kireä nuttura. Siihen ei tarvita kuin väsymystä ja/tai inhottavia työpäiviä. Ärhentelen ja tiuskin. En osaa ottaa mitään huumorilla, vaan suhtaudun kaikkeen kuin se olisi syvä henkilökohtainen loukkaus. Inhoan kiristyvää, kärttyisää ääntäni ja nousevaa volyymia, mutta en kerta kaikkiaan tunnu osaavan vaihtaa vaihdetta.
Melko usein mietin, olisiko minun parempi asua jossain mahdollisimman kaukana muista ihmisistä ja vierailla perheeni luona vain ollessani hyvinnukkunut ja hyväntuulinen. Tunnen olevani rasite.
Muistan omasta lapsuudestani, miten minua harmitti ja inhotti, kun äiti ei joskus tuntunut vastaavan normaalilla äänellään lainkaan, vaan leppoisaksi jutteluksi tarkoitetut kysymykset saivat tiuskaisevan ja kireän vastauksen, joka lopetti innon jatkaa aiheesta kuin seinään. Nyt olen sitten itse aika lailla samanlainen. Mahtoiko äitini soimata itseään yhtä lailla ja analysoida omia reaktioitaan? Epäilen, mutta en kehtaa kysyä häneltä.
***
Alternet tarjosi jälleen pientä luettavaa aiheesta miksi ihmisellä on tapana lykätä rutiinihommia viimeiseen asti. Kirjoittaja ehdotti, että kyse voi olla lopullisen aikuiseksi kasvamisen lykkäämisestä: viivyttelijä pitää alitajuisesti tylsiä ja toistuvia askareita aikuisten töinä, eikähän hän itse sentään voi vielä niin kalkkis olla että sellaiset hoitaisi. Toisaalta ihminen kaipaa kaikkea uutta ja jännittävää, ja rutiinit tietysti ovat kaikkea muuta. Ikävien arkihommien hoitaminen tunnollisesti ja ajoissa ei toki sopisi dynaamiselle, luovalle ja taiteelliselle henkilölle, jollaisena kai useimmat itseään pitävät.
Olen luultavasti tämän pallonpuoliskon tylsin ihminen, koska minun ei pääsääntöisesti koskaan ole vaikea saada itseäni hoitamaan rutiiniasioita. Saan niistä jopa jonkinlaista tyydytystä, tyyliin "pystyn sentään edes tähän."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti