Mietityttää, missä vaiheessa historiaa suomalaiset (no, ainakin tamperelaiset) ovat alkaneet kutsua puolisoitaan ja lapsiaan kulliksi. Siis kullaksi, selvyyden vuoksi. Eikö suomalaisten pitäisi olla juroa kansaa, joka ei hellittele, ja hämäläisten etenkin? Vähän väliä julkisella paikalla saa kuitenkin todistaa kuuluvalla äänellä heiteltyjä tule kulta tännepäin -tyylisiä puhumuksia. Aikuisetkin ihmiset, siis yli kolmekymppiset, saattavat huudella puolisolle kaupan hyllyjen välissä, että kulta, haepa maitoa. Lapsia varsinkin kutsutaan kullaksi mennen tullen. Hämmästyttävää kyllä, yleensä julkisella paikalla tunnutaan käyttävän lapsista kullan tyyppisiä ilmaisuja, vaikka äänensävy ja elekieli sanoisi pikemminkin "perkeleen kakara".
Pitääkö sitä kultaa joka väliin tunkea? Suomen kieli ei ole sikäli germaanisten (esimerkkinä) kielten kaltainen, että puhuteltavan nimeä käytettäisiin kovin runsaasti. Englannissahan vallankin pitää kaiken aikaa käyttää keskustelukumppanin nimeä, ja kai ne sitten käyttävät myös dear- tai honey-tyyppisiä ilmaisuja samalla lailla. Epäilenkin, että kullittelu on suomen arkikielessä tavallaan englannin kielen vaikutuksen aikaansaama tai anglosakseilta matkittu ilmiö.
Miksi nimenomaan kulta? Eikö se ole kerta kaikkiaan kliseisin ja siirappisin kaikista hellittelynimistä? Eikö lasten komentamiseen riitä se, että käyttää heidän nimiään, eikä ohjasta, että ei kulta ota sitä, kulta istu nyt alas? Jossain vanhassa vitsissä kerrottiin ikääntyneestä avioparista, joka kutsui toisiaan nimillä Kulta ja Rakas, koska he eivät muistaneet toistensa nimiä.
Minua ei kullaksi kutsuta. Tai jos kutsuttaisiin, menisin ihan ristiin ja solmuun, se olisi niin kiusallista. Puolisoni käyttää minusta joitakin lempinimiä, ja silloin harvoin, kun hän puhuttelee minua virallisella etunimelläni, tiedän saavani nuhteita tai paheksuntaa. Sama päti kyllä aikanaan äitiini. Jos hän käytti peräkkäin kovalla äänellä molempia etunimiäni ja vielä sukunimeä perään, olin yleensä tehnyt jotain pahaa. Jos taas isäni oli paheksunnan kohteena, äidin käyttämä nimitys oli tietynlaisella painotuksella huokaistu Voi Muru Rakas. Se nimenomainen kärsivä ja ärtynyt äänenpaino vei tehon sanojen nimelliseltä hellittelynomaisuudelta.
Kulta! Darling! Sweetheart! Oma Rakas! Mitähän nimitystä sietäisin? Tyttäriä kutsun joskus nimellä beibet. Hellällä päällä ollessaan he kutsuvat minua mammaksi, tai mammaseksi. Melkeinhän se on vierasmaalaista hapatusta tuokin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti