Maanantai töissä alkoi täysin yllättäen mykkäkoululla. Minä siis olin kohteena. Yleensä hyvin mukava ja luotettava työkaveri vastasi vain hädintuskin huomenen sanomiseen, ei katsonut päin, ei puhunut mitään, kun vein hänen mittakellonsa takaisin, ei ylipäätään noteerannut olemassaoloani huomenen sanomisen jälkeen mitenkään. Ja kyllä, tämä on poikkeuksellista, sillä yleensä juttelemme pitkät latikat.
Mitä hittoa? Eikö sitä aina julkisessa keskustelussa väitetä, että miesvaltaiset työpaikat ovat jotenkin mystisesti reilumpia eikä niissä käytetä naisille tyypillisiksi väitettyjä manipulaatiokeinoja, kuten puhumattomuutta ja juoruilua. Olen aiemminkin kirjoittanut duunini vakituisemmista mykkäkoulunpitäjistä ja muista änkyröistä, mutta tämän mukavan miehen ämpyily tuli kyllä puun takaa. Oletan syynä olevan sen, että olimme perjantai-iltapäivänä erimielisiä siitä, miten keskijohdon taholta aiemmin tulleisiin ohjeisiin tulisi suhtautua, kun keskijohto ei kuitenkaan ollut hoitanut omaa osuuttaan kokonaan. Minä olin sitä mieltä, että koska meidän osuutemme oli vaivaton, olisimme kuitenkin sen voineet hoitaa; työkaveri taas oli sitä mieltä, että emme tasan tee mitään, koska johto ei ole omaa osaansa hoitanut. Siinä tilanteessa kieltämättä sanoin varsin kiukkuisesti, että mielestäni ei ole hyvää käytöstä hankaloittaa toisten (keskijohdon) työntekoa jättämällä asia sikseen. En ajatellut tästä seuraavan mitään sen enempää, koska olemme olleet erimielisiä ennenkin.
Ja kyllä, olen ennenkin vuodattanut inhoani mykkäkoulua kohtaan. Se on alhaista ja naurettavaa ja jättää toisen arvailemaan ja todennäköisesti suurentelemaan omaa osuuttaan tapahtumiin. Näin ainakin minulle aina käy. Otan hyvin raskaasti sen, että joku on minulle vihainen. Se tuntuu totaaliselta epäonnistumiselta. Ei siinä mitään järkeä ole, mutta siltä se vain tuntuu. Nytkin tunnen suurta halua syyttää koko episodista pelkästään itseäni - mitäs menin ärisemään. Järkipuoleni tosin sanoo, että en ollut NIIN väärässä, että ansaitsisin tällaista. Itse asiassa salaa mielessäni olen sitä mieltä, että en ollut väärässä lainkaan...
On karseaa epäillä itseään ja muistikuviaan tapahtumista. Eihän sitä koskaan voi kokea mitään toisen silmin ja korvin, niin että en voi tietää, miten kamala olen työkaverini mielestä ollut. Jokainenhan on aina omasta mielestään oikeassa, kunnes toisin todistetaan ja vielä mieluusti senkin jälkeen. Minäkin haluaisin sanoa olleeni oikeassa. En vain voi. Entä jos käyttäydyin huonommin kuin tajusinkaan? Suurentelen tätäkin asiaa: neljänkymmenen työntekijän joukosta yksi ei puhu minulle, ja minusta tuntuu heti, että olen kertakaikkisessa epäsuosiossa. Mutta silti. Tiedän kyllä varsin hyvin ketkä työpaikallani eivät pidä minusta suuremmin tai ollenkaan, eikä se vaivaa minua. Tulen yleensä kaikkien kanssa joten kuten toimeen. Tämänpäiväisessa episodissa minua vaivaakin nimenomaan se, että kyseinen mies on tietääkseni aina pitänyt minusta ja ollut puolellani ristiriitatilanteissa, ja minä olen pitänyt hänestä kovastikin.
No, näkkyypähän. Huono mieli tulee tällaisista. Joillekin järkevämmille koko juttu olisi ihan pikkuasia, kuin vesi hanhen selässä tai jotain sellaista. Minä en kuulu niihin järkeviin; olen typerän riippuvainen siitä, mitä ihmiset minusta ajattelevat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti