Haluaa sanoa jotain, vaikka sanottavaa ei ole

Olen taas kärsinyt työpaikkani huonoista puolista tällä viikolla niin, että kärsimystä on riittänyt kotiin asti, yöhönkin asti. Olen myös uudelleen alkanut hekumoida irtisanoutumisella ja työttömyyskorvauksen karenssiin tyytymisellä. Tämä ei ole hyvä merkki. 

Aiheeseen liittyviä artikkeleita ja jutuntynkiä hyppii silmille sieltä täältä. Tänään Ylen uutisissa psykologian emeritusprofessori sanoi suomalaisesta työelämästä sanasensa. Minua lohdutti ennalta-arvaamattoman paljon se, että hän ei ollut samaa mieltä niiden kanssa, joiden mielestä ratkaisu on aina vain henkilön itsensä asenteenmuutoksen varassa. Sitähän olen juuri itsekin tällä viikolla potenut: syyllisyyttä ja ahdistusta siitä, että en kykene muuttamaan tilannettani. En kykene mitenkään nopealla aikavälillä tekemään itseäni onnellisemmaksi vaihtamalla työpaikkaa (hah! vaihtaminen kun on niin helppoa!) saati vain ryhtymällä positiiviseksi ja tyytyväiseksi. Työpaikan olojen muuttamisesta on aivan turha puhua; minua ei siellä kuunnella pienissäkään asioissa, saati sitten missään, millä olisi merkitystä. Toisaalta tuo Ylen jutun professori loihe lausumaan, että ihmisten odotukset työelämän suhteen voivat olla liian korkeita, mikään kun ei ole täydellistä... Noh. Jotkut odottavat lähinnä sitä, että työtä olisi. Jotkut taas odottavat, että työ olisi sellaista, että siinä jaksaisi eikä se veisi kaikkea iloa ja energiaa elämästä. Voihan sitten olla, että jossain piilee lauma tyytymättömiä, jotka odottavat jotain loistavaa itsensä toteuttamista, elämän tarkoituksen löytämistä työstä ja täydellisiä työkavereita ja johtoa. En ole koskaan tietääkseni sellaisia odottajia tavannut.

Hesarissa taas aivotutkija neuvoo, miten pysyä vireessä koko päivän, ilmeisestikin juuri työelämässä, vaikka sitä ei otsikossa mainitakaan. Tämäkin, kuten useimmat muutkin työelämäartikkelit, on selkeästi suunnattu toimisto-olosuhteissa työtään tekeville. Miksi muuten ehdotettaisiin nokkaunia jossain työpaikan nokosnurkassa ja sitä, että koko päivää ei pidä istua paikallaan, vaan liikkua tulisi edes vähän? Onko suurin osa suomalaisista tosiaan toimistotöissä, vai onko artikkelit vain suunnattu heille ajatellen, että duunarit ja esim. hoitotyöläiset eivät niitä lue tahi ymmärrä, tai eivät ole kiinnostuneita työssäjaksamisestaan? Viimeinen kohta Hesarin listassa muistuttaa, että kielteinen, ongelmakeskeinen puhe väsyttää aivoja, samoin synkeiden ajattelu. Tämän kyllä allekirjoitan - olen huomattavan paljon väsyneempi ja vähäenergisempi taas nykyään, kun ajatukset kiertävät paljolti samaa rataa oman huonouden ja tulevaisuuden kammoamisen ympärillä.

Mutta pitänee unohtaa omat pienet murheensa. Maailmassa tapahtuu taas paljon, Ukrainassa nyt ainakin. Kotimaassa keskustellaan tänään tästä vanhasta tutusta, alati puhuttavasta asiasta: tasa-arvoisesta avioliittolaista. En voi kuin ihmetellä, millaisin argumentein sitäkin vastustetaan. Facebookista bongasin tällaisen bingolapun TV-lähetystä varten. Melko kattavasti siinä kootaankin kaikki tutut kliseet. Bingoa pelaamaan siis!