Tai ehkä ei ole, mutta jotkut pienet osaset siitä kyllä ovat, kuten mitä ilmeisimmin peruskoulun uskonnonopetus. Olen viime aikoina seurannut yläasteikäisten tytärteni uskontotuntien opetussisältöjä varsin yllättyneenä. Juuri menneellä viikolla nuorempi kertoi, että heillä on koulussa käsitelty islaminuskoa ja esimerkiksi kuunneltu otteita arabiankielisestä Koraanista; luokassa oli myös käynyt Afganistanista kotoisin oleva henkilö kertomassa, mitä on olla moderni muslimi ja millaista oli olla muslimi Talebanin hallitsemassa maassa. Jokin aika sitten nuoremman tyttären uskontotunneilla tehtiin projektityö: piti kehittää oma uskonto, luoda siihen opinkappaleet, rituaalit ja sitä rataa. Vanhempi tytär on kertonut, kuinka uskontotunnilla on kokeiltu joogaa ja kuinka opettaja kertoo kiinnostavia tarinoita niin kristinuskon kuin muidenkin uskontojen tiimoilta ja näyttää tarinoiden tueksi itse ottamiaan kuvia. (Tyttäret kuuluvat evankelis-luterilaiseen kirkkoon ja osallistuvat ihan mainstream-uskonnonopetukseen uskonnottomasta äidistään huolimatta.)
Niin, ei tässä mikään muu hämmästytä kuin se, että silloin, kun itse olin peruskoulussa, tuollainen ei olisi ollut mitenkään mahdollista! Olen toki käynyt hengeltään varsin kristillissiveellistä koulua suhteellisen pienessä maalaiskunnassa, mutta silti. Ala-asteella opiskelimme raamatunhistoriaa, rukouksia, jotain psalmejakin piti osata ulkoa. Virsiä laulettiin paljon, ne ovat painuneet pysyvästi pitkäkestoiseen muistiini ja varmaankin vielä yhdeksänkymppisenä dementiakodissakin ne muistan. Yläkoulussa sivuttiin muita uskontoja, mutta opetus oli silti siinä määrin luterilaisen tunnustuksellista, että niistä annettiin selkeästi sellainen kuva, että kristinusko nyt sentään on se OIKEA uskonto ja nuo muut tuossa vähemmistönä jotain räpeltävät hassuine tapoineen. Lukiossa olin erittäin kiinnostunut eri uskonnoista (niitä käsitteli yksi kurssi lukion koko uskonnonopetuksesta) ja kun kysyin opettajalta, mistä voisin löytää intialaisen eepoksen Mahabharatan ja onko sitä suomennettu, hän sanoi: "No se nyt on vain sellainen satukokoelma". Niinhän ne kaikki ovat, tietysti...
Toki Suomi on ihan siinäkin mielessä nyt aivan eri maa, että kun itse olin lapsi, kaikki oppilaat luokallani kuuluivat ev.lut. -kirkkoon tai ainakin osallistuivat koulun uskonnonopetukseen, PAITSI se yksi jehovantodistajatyttö, joka tosiaan saikin tuntea olonsa erilaiseksi. Kirkosta eroaminen oli suorastaan poikkeuksellista. "Kaikki" kuuluivat kirkkoon. Nykyään omien tytärteni luokilla on aina ollut vähintään pari kolme muslimia ja muutama elämänkatsomustiedon opiskelija; kirkkoon kuulumattomuuskin on yleistä. (No joo, asumme suurehkossa kaupungissa, mutta silti.)
Omaa uskonnollista indoktrinaatiotani kuvastaa silti hyvin se, että kun nuorempi tytär kertoi projektista, jossa suunniteltiin oma uskonto, selkäytimestäni lähtenyt ensimmäinen ajatus oli "millaista rienausta!" En oikein tiedä, nauraisinko itselleni vai ällistelisinkö kolmenkymmenen vuoden takaisen opetuksen pysyvyyttä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti