Poppakonsteja

Kellokortti valahti takaisin miinukselle heti perjantaina. Levotonta alakuloa seurasi jumalaton, maatakaatava väsymys, ja oli tultava aikaisin töistä ja mentävä vähäksi aikaa nukkumaan. Ja jatkettava samaa rataa lauantaisilla päiväunilla. Sitten saattoikin jo nukkua miltei kymmenen tunnin yöunet. Ja katso: pää on selkeämpi ja mieli rauhallisempi. 

Lauantaina olivat kyllä muutkin raskaansarjan piristyskeinot käytössä. Kävin kirjastossa hakemassa kassillisen hyviä romaaneja, kiinnostavia tietokirjoja sekä inspiroivia sarjakuvia. Sitten ostin irtokarkkia, iltapäivälehden sekä kolme kerää sukkalankaa.

Tuotesijoittelua

Minulla on kaapissani ennestään kolme laatikkoa täynnä täysiä ja vajaita lankakeriä, joten tarpeellinen ostos nämä eivät olleet. En vain voinut vastustaa kirkkaita ja kauniita värejä. En tiedä, saanko koskaan (tai ainakaan pariin vuoteen) neulottua näistä sukkia tahi lapasia. Katselen ja koskettelen niitä ihan ilokseni ja inspiraation toivossa. Pitäisi tietysti neuloa vuoden verran kesken ollut liivi sekä tämän talven kauluriprojekti ensin valmiiksi, mutta toisaalta sukat ovat rentoutumisneule numero uno... joten voi olla, että ennen iltaa olen luonut sukkiin silmukat. Sitten nekin voivat lojua keskeneräisten töiden pussissa sohvanurkassa.

Kaipaan viime talvea. Kaipaan ylipäätään aika usein jonnekin, yleensä menneisyyteen. Miten monta kertaa olenkaan elämässäni havainnut, että olisi kannattanut olla onnellinen silloin, kun asuimme edellisessä asunnossa/kun oli kylmä ja luminen talvi/kun olin kevyissä töissä/kun hoidin lapsia kotona. Koska jälkeenpäin sitä muistaa vain sen, kuinka menneet olosuhteet olivat sittenkin hyvät, ja tuntee syyllisyyttä siitä, ettei osannut silloin niitä arvostaa. Ei sillä, että nykyiset olosuhteet huonot olisivat, erilaiset vain. Tämä on helmasyntini: kyvyttömyys iloita läsnäolevasta hetkestä pelon ja/tai turhien huolien ja/tai menneiden tekosteni murehtimisen takia. Suhtaudun ehkä elämään ja maailmaan kuin masentunut tai ahdistunut ihminen, vaikka pääsääntöisesti en sellainen olekaan. Ei se ole kovin miellyttävä maailmankatsomus, mutta positiivista ajattelua en ole onnistunut itseeni istuttamaan kaikkina näinä vuosina. Ja silti: olen ihan onnellinen. Melankolikko.

(Kirjoitettuani edellisen googletin sanan "melankolikko" nähdäkseni, käytinkö sitä edes jokseenkin oikein. Toisena osumana löytyi tällainen sivu. Monessa kohtaa todella osuva, paitsi että en ole erityisen syvällinen enkä lahjakas. Vai onkohan tämä taas horoskooppi-ilmiö; kirjoitetaanko tuollaiset tyyppikuvaukset sellaisiksi, että jokaisen on mahdollista löytää niistä itsensä?)