Luin Jennifer Finney Boylanin omaelämäkerran She's Not There: A Life in Two Genders, jossa punaisena lankana on hänen transsukupuolisuutensa ja se, kuinka hän nelikymppisenä kävi läpi sukupuolenkorjausprosessin. Suositeltava kirja, kauttaaltaan rehellisen tuntuinen. Pidin erityisesti siitä, että Boylan kuvaa seikkaperäisesti niitä vaikeuksia, joita sukupuolenkorjaus toi hänen avioliittoonsa ja läheisimpään ystävyyssuhteeseensa. Jos siis nyt voi sanoa pitävänsä vaikeuksien kuvauksesta...tarkoitan vain, että juuri nämä osiot tuntuivat niiltä avoimimmilta ja tunnustuksellisimmilta. Että henkilökohtaisen onnen tavoitteluun saattaa päätyä siitä huolimatta, että se muuttaa läheisimpien ihmistesi elämän ja he joutuvat siitä jopa kärsimään.
No mutta. Kirjassa Boylan kertoo myös muun muassa tuntemuksistaan hormonihoidon alettua. Naishormonien lisääntyminen ja testosteronin vähentyminen elimistössä vaikutti hänen kertomansa mukaan paitsi fysiikkaan myös ajatusmaailmaan ja tapaan kokea todellisuus. Tämä sai minut miettimään. Yhden henkilön suppealla otannalla tarkastelen ajatusmaailmaani: minun on ainakin tässä olotilassani erittäin vaikea, ellei mahdoton erottaa, mikä mielessäni on "minua" ja mikä "naista". Koska en ole koskaan ollut muuta kuin nainen, niitä lienee mahdotonkin erottaa. Toisaalta, en ole koskaan tuntenut olevani mitenkään oleellisesti nainen; jos kirjoittaisin spontaanisti ylös kymmenen sanaa, jotka eniten kuvaavat minua itseäni, sana "nainen" ei varmaankaan olisi listalla. Olen nainen siinä väistämättömässa biologisessa mielessä, että en ole mies, minulla on naisen lisääntymiselimet (jotka ovat joskus toimineetkin, jos nyt eivät enää ihan toimisikaan) ja tavanomaiset naisen kromosomit, XX (testattu on). Toiset ihmiset saattavat kyllä olla sitä mieltä, että ajatteluni on naiselle tyypillistä, reagoin kuten naiset stereotyyppisesti reagoivat ja sitä rataa, mutta itse en osaa piirtää mieleeni rajaviivaa naismielen ja yleisen ihmismielen välille. Olisipa pirullisen kiinnostavaa saada mieshormonia ja alkaa kenties ajatella miehisemmin sen vaikutuksesta! Jos pystyisin sen prosessin kuluessa erittelemään, mitkä osiot minuudestani muuttuvat, voisin ainakin todeta sen, että se, mikä ei muuttunut, on Se Perimmäinen Minä. Ehkä, kenties, mahdollisesti.
Jotkut sairaudet muuttavat persoonallisuutta, ainakin dementoituvalle ihmiselle niin tuntuu käyvän. Aiemmin lempeä ja hillittykäytöksinen henkilö saattaa dementian edettyä pitkälle muuttua kiroavaksi, raivoisaksi äkäpussiksi, joka pamauttaa ilkeyksiä päin naamaa. Estoinen ja jäykkä "vanhan kansan ihminen" saattaa alkaa etsiä lapsekkaan estottomasti hellyttä ja kosketusta. Onko tämä omaisten silmissä ehkä totaalisen erilainen henkilö edelleen se sama persoona kuin terveinä vuosinaan vai onko se henkilö jo tavallaan kuollut? Mikä osa hänen entisestä minästään on jäljellä, kun se ei välttämättä näy ulospäin millään lailla? Vai onko persoonan muutos vain jonkinlainen suojakuoren murtuminen; pääsevätkö nyt pintaan kaikki ne ominaisuudet, jotka olivat olemassa koko aiemman elämänkin ajan, mutta jotka huolellisesti silloin hillittiin ja kätkettiin yhteisön silmissä hyväksyttävän ulkokuoren taakse?
Ihan väkisin ajattelen sitäkin, mahtaisiko kukaan oikeastaan sietää minua saati pitää minusta ja viettää aikaa kanssani, jos kaikkein sisin ja yksityisin minäni heille paljastuisi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti