Tällainen olen, ota tai jätä

Mietin tässä autossa istuessani sellaista, että missä menee omana itsenään olemisen raja. Esimerkiksi parisuhteessa tai läheisessä ihmissuhteessa. Nimittäin jos sattuu olemaan hankala ja huonotapainen tyyppi. 

Aina sanotaan, että toista ei voi muuttaa, ainoastaan itseään, ja olen monesti vähän epäillyt, voiko itseäänkään ihan perinpohjaisesti muuttaa, vaikka käytöstään voisikin. Pohjimmiltaan sitä tuppaa aina olemaan samanlainen, ainakin siltä näyttää, kun itseään ja pitkäaikaisia tuttujaan ja perheenjäseniään seurailee. Jos jotkut epäterveet ja haitalliset tapansa ja käyttäytymismallinsa tunnistaa ja tiedostaa, niin niitä kyllä kokemukseni mukaan pystyy muuttamaan. Silloin pitää vain päästää irti siitä illuusiosta, että on itse aina oikeassa ja oma reaktio on aina oikeutettu. Pitää pysähtyä miettimään, mikä olisi terve tai ainakin vähiten haittaa itselle ja ympäristölle aiheuttava käyttäytymismalli hankalissa tilanteissa. Ja sitten pitää vielä kyetä malttamaan mielensä, kun tilanne on meneillään, ja olla räjähtämättä ja vajoamatta vanhoihin, lapsellisiin tapoihinsa. Olla aikuinen ja ottaa vastuu omista tunteistaan ja reaktioistaan. Omat tunteet ovat omia tunteita, kukaan muu ei voi niitä ihmiseen istuttaa eikä pois ottaa. Tämä on ollut minulle vaikeaa, mutta on ehkä alkanut hiljalleen iskeytyä mieleen.

Se, mitä tässä nyt jaanaan, on loppujen lopuksi se, että joskus sitä tulee sekoitettua omana itsenään oleminen ja toisten loukkaaminen ja satuttaminen samaksi asiaksi. Jos tuotan ystävälle, lapselle ja/tai puolisolle tuskaa ja mielipahaa käyttäytymällä huonosti, reagoimalla keskenkasvuisesti ja ajattelemalla vain omaa, muka loukattua itseäni, ei sitä voi puolustella sillä, että "tällainen mä nyt vaan olen, näin mun kanssa eletään." Vallankaan, jos ei edes pyydä anteeksi, pahoittele ja yritä korjata tilannetta. Se on itsekeskeistä julmuutta. Aikuinen ihminen osaa ajatella toisen kannalta, eikä halua pakottaa toista omaan tahtoonsa tekemällä tämän elämästä vaikeaa.

Ugh, antaapa tämän olla tältä erää tässä.

***

Tuskin ehdimme kotiutua sukulaisreissulta kun jo olin varastossa vetämässä suksenpohjiin jäänestoa. Iski ihan pakko päästä hiihtämään, ja nettisivun mukaan kaupungilla on jo teetettynä viitisen kilometriä tykkilumilatua. Tytär 2 ja minä olemme perheen innokkaat, joskin haparoivat hiihtäjät. Mutta hyvältä se tuntui! Mikä riemu lykkiä tasaisella potkulla eteenpäin, kiivetä mäkeä ja tuntea sykkeen nousu ja laskea silmät vauhdista vetistäen alamäkeä kuin lentämällä. Hiihdimme reilut puoli tuntia, se riitti alkajaisiksi. Maltan tuskin odottaa, että luonnonlumitilanne paranee ja pääsemme pitemmille laduille hiljaisiin kuusimetsiin.

Tykkilumi saattaa olla hyvinkin epäekologista (en tiedä siitä sen enempää) mutta vaiennan sisäisen vihreäni, sillä niin paljon iloa ladusta on. Hiihtäjiä oli liikkeellä paljon, vaikka oli lauantai-ilta. Juuri sopiva hiihtosää, viisi astetta pakkasta ja ilma suorastaan juovuttavan raikasta.

***

Huomenna joudun kirkkoon, koska tytär 1 on aloittanut rippikoulun ja siellä on jonkinlainen "vanhempien sunnuntai". Mahtavatko kysyä ovella jäsenkirjaa? Ystäväni varoitti minua, että ei sitten saa huudella papille hävyttömyyksiä.