DWYL

AlterNet (www.alternet.org) on vakiolukulistallani, koska siellä ilmiintyy usein hyvinkin kiinnostavia artikkeleita yhteiskunnallisista ilmiöistä Ameriikan mailla ja muuallakin. Tänä aamuna sivustan Labor-alaosastolta osui silmään kirjoitus nykyajan työelämän vakiomantrasta Do What You Love, tee sitä, mistä pidät/mitä rakastat. Minähän olen muistaakseni tässä blogissakin jo kerennyt sivuta sitä, kuinka pidän tuota lausumaa itsepetoksellisena ja vähintäänkin harvalukuisen eliitin mahdollisuuksien rajoissa olevana. AlterNetin kirjoittaja on päätynyt vähän samaan lopputulokseen, niinkuin luonnollista onkin (kröhöm). Tässä linkki koko juttuun.

Artikkelin kirjoittaja huomauttaa, että vaikka lausuma "do what you love" on sinänsä kohottava, se ohjaa ajatuksia liian yksilökeskeiseen ajattelumalliin. Ikään kuin yksilön onnellisuus olisi oleellisinta. No, onhan se ehkä yksilölle itselleen. Kai. Kirjoittaja nostaa myös esiin sen, keille kuvatunlainen ajatusmaailma on suunnattu - harvoille valituille. Ei ainakaan ihmisille, jotka tekevät työtä, jossa ei ole mitään intohimoja herättävää mutta jota tehdään silti palkkaa vastaan. Kuka nekin hommat tekisi, jos kaikki seuraisivat omia polkujaan kohti työtä, joka on niin hauskaa, ettei tunnu työltä?

Kirjoittaja menee vielä pitemmälle: hänen mukaansa do what you love -ajattelu vähentää "tavallisen" työn arvoa entisestään ja johtaa ajatteluun, jossa työtä ei tehdä korvausta vastaan vaan oman itsen jatkeena, omaksi nautinnoksi. Kutsumustyöstä nyt on tietysti puhuttu maailman sivu, mutta aiemmin sellaiseksi käsitettiin palvelutehtävät, opettaminen, hoitaminen, parantaminen, kasvattaminen, ja niihin kaikkiin liitettiin jonkinlainen itsekieltäymys. Kutsumus ja halu tehdä hyvää ja parantaa maailmaa nähtiin siis varsinaisena syynä tehdä työtä; tätä tietysti on käytetty syynä maksaa näille ammattiryhmille vähemmän palkkaa. Mutta mitä voisi ajatella kutsumuksesta, jonka ainoa tarkoitus voi olla toteuttaa itseään? Ihan kiva tietysti, jos sattuu löytämään jonkin asian, jota tekee mieluummin kuin mitään muuta, ja vieläpä saa toiset maksamaan siitä. Onhan niitä onnellisia maailmassa. Vähemmistössä kyllä, luulisin.

AlterNetin artikkelissa asetetaan vastakkain ne, joille itsen toteutuminen työelämässä on mahdollista, ja  kaikki ne pienipalkkaiset duunarit, jotka omalla työllään mahdollistavat sen, että do what you love -tyypit voivat elää mukavasti. Kirjoittaja käyttää pariinkin kertaan termiä "unlovable work", työ, jota ei voi rakastaa. Vähän jyrkästi ehkä sanottu; eiköhän kaikilla, ihan kaikilla aloilla ole ihmisiä, joille juuri se työ on tärkeä, jopa intohimon kohde. Rakastaminen kuulostaa suomalaisen korvaan työn yhteydessä käytettynä ylisanalta, mutta pitämisestä on luontevampi puhua, ja tyydytyksen saamisesta. Ruumiillinen, suorittava työ voi olla surkean yksitoikkoista, raskasta, pakkotahtista, aliarvostettua tai kaikkia edellämainittuja yhtä aikaa, mutta toisaalta: saahan ihminen tyydytystä valmiiksi saatetusta työstä, vaikka se ei kovin kiehtovaa olisikaan. Surkeakin duuni voi päivän tai viikon päätteeksi tuottaa hyvän mielen: hoidin hommani, olin koneiston osanen, tein työni riittävän hyvin ja nyt voin huilata. 

Totta on kuitenkin se, että yksilön käsitys oman työnsä  merkityksestä yhteiskunnassa hämärtyy helposti. Usein tuntuu, että on täysin vaihdettavissa, totaalisen tarpeeton, eikä oikeastaan saa edes mitään aikaan. Silloin on luonnollisesti houkuttelevaa pohtia uravaihtoehtoja ja miettiä, mikä olisi unelmatyö. Unelmatyöt eivät aina kuitenkaan ole kansantaloudellisesti kovin järkeviä tahi lisäarvoa tuottavia. Minun unelmani olisi varmaan jotain siihen suuntaan, että minulle maksettaisiin romaanien lukemisesta. Johan nyt.