Lyhyen viikon perjantai

Vaikka kuinka olen ateisti enkä kuulu kirkkoon, niin myönnettäköön: otan auliisti vastaan kirkollisten juhlien suomat arkivapaat, ja pitäisin meteliä, jos ne kirkkoon kuulumattomilta poistettaisiin. Viikko oli lyhyt ja ensi viikkokin on lyhyt. Nykiessäni äsken suihkussa valurautalastuja hiuksistani (takertuvat pirun tiukasti) riemuitsin suuresti siitä tosiasiasta, että edessä on kolme (3) sellaista yötä, jotka saa nukkua rauhassa ja stressaamatta siitä, kuinka monta tuntia ehtii nukkua.

Työpaikalla on meneillään muutoksia. Muutamat niistä olivat positiivisia työntekijän kannalta, ja tuli jo mieleen, että miten tällaisia myönnytyksiä nyt tekevätkään - varmasti vastapainoksi otetaan jotain pois. No, kai se tässä nähdään. Lisäksi konekanta vaihtuu ja omalla osastollani tullaan siirtämään vakiotöitä koneilta toisille läpimenon jouduttamiseksi. Minua ärsytti lievästi, että pomo on kuulemma puhunut tulevasta tehtävienjaosta kaikille muille asianosaisille, muttei minulle. Näille muille on sitten kerrottu minunkin tuleva tehtävänkuvani. Se ei ole erityisen vastuullinen, mutta toisaalta en näinä epärealististen odotusten aikoina todellakaan kaipaa yhtään enempää vastuuta, vaikka sitten palkka pysyisi edelleen pienenä. En juurikaan odota tätä muutosta. Jos vanhat merkit pitävät paikkansa, kaikki käy sekavasti, kukaan ei tiedä selkeästi, mitä tehdä, kysymisestä seuraa vain ivaamista, kun kysyjä ei itse ymmärrä päivänselvää asiaa, ja tulosta odotetaan silti lähes välittömästi.

Olen taas haeskellut erinäisiä työpaikkoja. Mitkään eivät ole olleet aloilta, joille minulla on koulutusta, mutta kaikissa edellytettävät asiat olisin joko osannut tai oppinut nopeasti. Hakemukset eivät ole tuottaneet mitään tulosta. Mahtaako otsassani (tai hakemuksissani) olla jokin kaininmerkki, joka tekee minut kelvottomaksi kaikkiin mahdollisiin töihin, paitsi tähän nykyiseen, johon jostain syystä kelpaan?

***

Lomaileva teininuoriso oli taas siivonnut huushollin. Olen siitä vilpittömän iloinen. Se, mikä ei ilahduta, on siivouksen osittain kehno laatu. Eteisessä oli edelleen hiekkaa ja keittiössä muruja, ja pölyrätti ei ollut käynyt kaikissa oleellisissa paikoissa. Käyn jatkuvaa sisäistä kamppailua tästä asiasta (no, hieman turhan dramaattisesti sanottu): pitäisikö minun vain kiittää tehdystä työstä, että lasten motivaatio säilyisi, vai pitäisikö antaa kritiikkiä siitä, miten homman lopputulos olisi parempi? Toisaalta ajattelen, että isoilta lapsilta voi jo vaatia itsekritiikkiäkin, samoin kuin oman työn tarkastelua; vain pikkulapset saavat ja tarvitsevat kehuja siitä, että heiluttavat rättiä vähän sinnepäin. Toisaalta muistan, miten ollessani itse teini-iässä äitini ei yleensä kelpuuttanut siivousjälkeäni vaan siivosi itse muka vaivihkaa perässä uudestaan, ja se ketutti minua, eikä ainakaan motivoinut. Eihän tulos kelvannut kuitenkaan. Voihan olla, että olin itsekin huolimaton imuroija ja pölynpyyhkijä, vaikka en asiaa niin muistakaan; päinvastoin muistan olleeni hyvinkin tarkka. Muistikuviini ei kuitenkaan välttämättä ole luottamista. Tässä taannoinhan melskatessani tyttärilleni heidän huoneidensa kaoottisesta tilasta vetosin siihen, että itse olen ollut AINA hyvän järjestyksen ystävä, laittanut tavarat paikalleen ja siivonnut jälkeni. Tyttäret eivät uskoneet, joten soitin vanhemmilleni ja pyysin heitä vahvistamaan tarinani. He eivät sitä tehneet. Lähinnä hihittivät kostonhimoisesti ja kertoivat tarinoita siitä, kuinka minulla oli tapana jättää housuni ovenpieleen ne riisuttuani, kenkäni keskelle eteistä ja epälukuisia vaatekappaleita ja kirjoja pitkin huonettani. Muistini on siis hyvin valikoiva ja tuntuu käyttäneen korjauslakkaa niihin kohtiin, jotka eivät minua miellytä.