Lataamossa

Pikkulapsiajat ovat ohi, äidin läsnäolo ei enää ole niin oleellista, ja vakiintuneista työsuhteista ja palkansaannista johtuen rahaakin kehtaa silloin tällöin tuhlata itseensä. Näin perustelen itselleni sen, että kerran tai pari vuodessa haluan lähteä jonnekin yksin ja viettää päivän tai vuorokauden noudattaen vain omia impulssejani.

Tällä kertaa kylpylään. Parikymppisenä Naantalin kylpylä oli mielestäni tylsä, eihän siellä ole vesiliukumäkiäkään, mutta tällä ikää olen alkanut pitää paikasta. Sen hermoparantolatunnelma on juuri sopiva; käytävillä soi rauhoittava musiikki ja ihmiset puhuvat vaimeilla äänillä. Kaikkialla on valoa ja paljon vaaleita pintoja. Mieleen tuli, että olen kuin sadan vuoden takaiset ylemmän keskiluokan naiset, jotka lähtivät hoidattamaan hermojaan luonnonläheisiin paikkoihin, täysihoitoloihin ja parantoloihin. Alempien luokkien naiset joutuivat vastaavassa tilanteessa hullujenhuoneelle.

Pakkasta oli Naantalissakin paljon ja meri oli alkanut jäätyä. Lunta oli vähemmän kuin kotikonnuillani. Rannan kivien päällä oli jäästä muodostunut peruukin näköisiä peitteitä ja meren ohuen jääpeitteen katteena oli huurrepallukoita.

Kylpylässä on helppo vaipua lehmämäiseen ajatuksettomaan tilaan ja vaellella ruumis rentona tekemättä oikein mitään. Haaleasta altaasta lämpimään, lämpimästä melkein kuumaan, sitten taas haaleaan, joka nyt tuntuukin kirpaisevan viileältä, ja välillä saunaan. Pakkastaivaan allakin pääsi uimaan. Veden lämpö karkasi höyrynä taivaalle, enkä voinut olla ajattelematta energian tuhlausta. Kelluin selälläni altaassa ja olisin katsellut tähtiä, jos ilman silmälaseja olisin mitään nähnyt. Kuvittelin tähdet ja avaruuden. Kuvittelin painottomuuden. Sitten lähelle uinut vekara loiskautti vettä naamalleni ja meloskelin ruhoni takaisin sisätiloihin.

Silmälasittomuus ja siitä johtuva puolisokeus saa minussa aikaan mielenkiintoisen illuusion, jonka oikeastaan tajusin vasta tällä reissulla. Olen aina sanonut, että olen turvallinen sekasaunakumppani, koska huonon näköni takia muut saunojat ovat silmissäni vain epämääräisiä hahmoja enkä erota kasvoja enkä muitakaan detaljeja. Nyt tajusin, että käyttäydyn yleisissä saunoissa kuin kukaan muukaan ei näkisi mitään! Istun huolettomissa asennoissa tai jään tuijottamaan jotakin kohtaa sen näköisenä kuin katsoisin sitä hyvinkin tarkkaan. Ikään kuin kukaan ei näkisi minuakaan tarkasti, vaikka suurimmalla osalla on paljon parempi näkö. Pitääpä muistaa.

Yksin reissatessa saa päättää itse paitsi aikataulustaan myös siitä, mitä ja milloin syö. Jos vain jossain on tarjolla laadukas seisova pöytä, minä valitsen kyllä sen. Seisovasta pöydästä ruokaillessa ideana ovat yleensä nimenomaan alku- ja jälkiruoat - niissä on paljon mielenkiintoisempaa vaihtelua ja eksotiikkaakin. Salaatit, kylmät kalat ja leikkeleet pitää tietysti käydä melkein kaikki läpi, pieni pala ja muru jokaista, ja siitähän se vatsa jo täyttyykin. Pääruoat ovat usein tavanomaisia, liha- ja perunalinjaa, niitä ei tarvitse niin kupuunsa ahtaa. Sitten päästään jälkiruokiin, joita voisi jopa kutsua buffetruokailun suolaksi, elleivät ne olisi makeita. Tälläkin kertaa esillä oli nykyään yleistyvään tapaan suupalan kokoisia jälkiruoka-annoksia ja puolen tusinaa erilaista vaihtoehtoa. Pikkiriikkisiä leivoksia, vanukkaita somissa kupeissa, suklaakonvehteja. Mikä voisikaan olla parempaa?

Istuin illallisella ylellisesti yksin pienessä pöydässä. Salissa oli enimmäkseen vanhempia pariskuntia ja seurueita sekä muutamia japanilaisia turisteja. Naapuripöydän pariskunta selvitteli tarjoilijan kanssa puolihoidon sisältöä; vastaanotossa oli kaiketi ollut jotain epäselvyyksiä. Tästä episodista pariskunta keskusteli sitten koko alkuruokien ja pääruokien nauttimiseen kuluvan ajan, en voinut olla huomaamatta. Olin entistä tyytyväisempi yksinoloon.

Vuorokauden se kesti. Olin valmis tulemaan kotiin. En tiedä, oliko minua kaivattu; tyttäret ainakin olivat illalla hieman tavallista innokkaampia kiehnäämään kyljessäni.