Jumalisia ajatuksia pyhäpäivälle

Kävin kirkossa, kuten eilen ehdin jo mainostaa: oli niin kutsuttu rippikoulusunnuntai, ja tänä vuonna rippikouluun menevät oli kutsuttu perheineen messuun. Kirkko, jossa olimme, oli minulle ennestään tuntematon. Menin istumaan lämpöpatterin viereen, mikä olikin ihan viisasta. Alttarilla oli kullattu jättimäinen Jeesus-patsas, jonka vartalo oli kuin gladiaattorilla. No, ehkäpä puusepillä onkin ammatin tuomina isot rintalihakset.

Tämän kirkon jumalanpalveluselämä tuntui aika lailla erilaiselta, kuin se, johon nuoruudessani totuin. Urkuja ei soitettu, vaan virsiä säestettiin reippaalla tahdilla kitaralla, pianolla ja bongorummuilla. Lopussa tosin kuulin, että kirkon urut olivat remontissa ja poikkeava säestys johtui siitä. Musiikki oli hyvää ja ihmiset lauloivat mielellään ja äänekkäästi. Liturgin ääni oli kaunis ja voimakas. Seurakuntalaiset menivät ehtoolliselle sankoin joukoin; ehtoollista jaettiin kahdessa eri pisteessä, alttarilla sekä keskilaivassa. Yleisvaikutelmani oli välittömästi se, että tällainen ei olisi ollut mahdollista minun nuoruudessani siinä maalaisseurakunnassa, jonka seurakuntaelämään jonkin aikaan osallistuin. Tämä oli jotenkin... elävämpää! Ihmiset olivat oikeasti omasta halustaan mukana. Kyllähän ne siellä kotopuolessakin yrittivät silloin 80- ja 90-luvuilla; jotkut harvat papit pyrkivät nuorekkaaseen otteeseen eri keinoin, mutta koimme heidät silti vieraiksi, koska olimme tottuneet siihen, että papit eivät ole ihan ihmisiä vaan jotain arvokasta ja pelottavaa. Jos olisin teini, kynnys lähestyä näitä tänään nähtyjä pappeja olisi paljon matalampi kuin mitä se minulle aikanaan oli.

Kuitenkaan en päässyt ateismini kahleista. Jumalanpalvelus ei ylentänyt sydäntäni edelleenkään. Muistan ajan, jolloin pidin nimenomaan siitä, että luterilaisessa palveluksessa asiat tehdään samassa järjestyksessä, vuorotervehdykset lauletaan samalla lailla ja sitä rataa. Nyt se ei enää tunnu lohdulliselta vaan turhalta. Papit varmasti ovat henkilökohtaisen uskon miehiä ja naisia, mutta ajattelevatko he, että rituaalissa on voimaa vain juuri oikealla tavalla suoritettuna? Tai paremminkin, että Jumala pitää rituaaleista? Tässä jumalanpalveluksessa oli mukana neljä eri rippikouluryhmää ja jokaista ryhmää pyydettiin vuoronperään nousemaan seisomaan ja vastaanottamaan siunaus. Täsmälleen samat sanat, neljään kertaan. Tarttuiko siunaus vain seisovillaan oleviin? Alkupuolella palvelusta pappi puhui kirkkoon tulosta tulemisena Jumalan kasvojen eteen, ja minä tietysti mietin, miksi sitä varten pitää mennä kirkkoon. Jumala katsoo vain kirkkoon? Kirkon torni ohjaa Jumalan kasvot oikeaan paikkaan? No, tiedänhän kyllä, että eivät uskovat noin ajattele; ei paikalla ole heille merkitystä, eikä ajalla, vaan yhteydellä. Miksi siis käyttää sellaista retoriikkaa? Se tuntuu kivikautiselta, maagiselta ajattelulta.

***

Vähemmän jumalinen ajatus lopuksi: On raadollista, mutta tavallaan huojentavaa ymmärtää, että kukaan ei oikeastaan ole erityisen kiinnostunut kenenkään toisen ajatuksista tai halukas jakamaan niitä. Jokainen on kaikkein kiinnostunein ja lumoutunein omista ajatuskuluistaan ja haluaa puhua lähinnä niistä. Minäkin ilmeisesti. Yritän tästä lähin olla rasittamatta lähipiiriäni turhalla jauhamisellani, mikä on helmasyntini. Salaa mielessäni rakastan omia ajatuksiani ja päätelmiäni, pidän niistä kiinni ja muuntelen niitä. Niitä ei saa minulta pois. Vain ajoittain päästän muut osalliseksi niistä. Jos siis joku sattuu kysymään. Pyrin enimmäkseen viettämään luostarielämää mietiskelyineen omassa päässäni.