Umpikujassa

Pyhäpäivän "ratoksi" tunnustuksellinen blogiteksti.

En tiedä, mitä tehdä elämälläni. Tai elämälleni. En viihdy nykyisessä työpaikassani. No, moni on varmasti sitä mieltä, että työpaikassa ei tarvitsekaan viihtyä. Vallankin näinä aikoina saa tietysti olla onnellinen siitä, että on toistaiseksi voimassaoleva, täysiaikainen työsuhde. Mutta entä jos se on väärä? Vähän kuin olisi parisuhteessa jonkun kanssa, joka periaatteessa on tyytyväinen suhteeseen mutta jolle itse tietää olevansa Se Väärä. Taitojen puolesta kykenen kyllä hoitamaan nykyisen työni ja minulla on siihen koulutus. En ole saanut moitteita. Olen halutessani nopea, olen hyvin tunnollinen.

Inhottavinta on se, että en ole toistaiseksi kyennyt mitenkään totaalisen tarkasti erittelemään, miksi työpaikka on minulle niin vastenmielinen. Täytyy kai tyytyä etsimään vikaa itsestään, sillä sieltähän se todennäköisimmin löytyy. Entä jos olen jotenkin epäkelpo aikuinen, sopimaton työelämän tarpeisiin? Työni ei ole fyysisesti erityisen raskasta, mutta minulla on vaikeuksia jaksaa päivät loppuun asti ja työ tuntuu syövän kaiken energian vapaa-ajastanikin. En ole koskaan virkeä.

Päässä risteilee kahdenlaista ajatuskoulukuntaa. Ensimmäinen on juuri tuo mainittu grin-and-bear-it -malli: ei pidä valittaa turhista, työttömyyskin oli minulle vastenmielistä aikanaan, töitä pitää tehdä silloin kun niitä on, kykenevän aikuisen pitää tehdä osansa perheen elättämiseksi ja yhteiskunnan pyörimiseksi. Kyllä minä tiedän. Sitten toisaalta: eikö minusta olisi johonkin muuhun? Enkö olisi paremmin hyödyksi, jos tekisin työtä, jossa tuntisin eläväni, enkä vain raahautuisi päivästä toiseen? 

Mutta kun minulla ei ole mitään erityistaitoja, joiden pohjalta voisi uutta suuntaa kehitellä! Eikä ole myöskään suurempia intohimoja! Pitäisi ensin keksiä jotain parempaa, ennen kuin voisi tehdä suunnitelmia. Pitäisi löytää jotain, mihin sopisin ja mistä voisin jopa nauttia. Mitä se olisi? En taivaan tähden keksi. Olen nelissäkymmenissä, enkä tiedä, mihin minusta on. Alan vähitellen vakuuttua siitä, että se tarkoittaa, ettei minusta ole mihinkään.

Itsesääliä, itsesääliä.

Viimeiset puolitoista vuotta olen lähettänyt hakemuksia kaikkiin vähänkin sopiviin työpaikkoihin, joita suinkin olen netistä löytänyt. Vaikka alan työstä ei olisi kokemusta eikä koulutustakaan. Olen soitellut hakemusten perään. Olen kysynyt lisätietoja ja yrittänyt erottua joukosta. En ole kertaakaan päässyt tuumaakaan eteenpäin prosessissa. Hiljattain sain kyllä yhden sähköposti-ilmoituksen siitä, että hakemukseni oli vastaanotettu, eikä ilmoitus ollut edes automaattinen. 

En siis osaa edes myydä itseäni (kaksimielinen ilmaisu tuli vahingossa, mutta olkoon nyt). Tiedän kyllä senkin, että sellaisessa olen huono - mutta todellakin: mitä myydä, jos mitään erityistä osaamista ei ole? Pelkkä uutteruus ei auta. Kaksi tutkintoa on, toinen korkea-asteelta ja toinen ammattikoulusta. Hajanaista työkokemusta kahdesta eri ammatista on yhteensä reilulta kymmeneltä vuodelta. CV:ssä on aukkoja. 

Tässä voi kohta taas alkaa epätoivo hiipiä puseroon. Sitä odotellessa pakkaan emalimukin ja vaihtosukat laukkuun ja herään huomenaamulla kiltisti kuudelta töihin. Ja huokaan mennessäni.