Aloitan uuden vuodenkierron henkisesti aina syksyllä. Silloin pitää miettiä, miten asiat ovat. Ettei menisi pelkäksi työelämän ongelmista ja ajoittaisesta masentuneesta mielialasta valittamiseksi.
Niin moni asia on hyvin, että minulla on edellytykset tuntea onnea. Olisikin ehkä liikaa pyydetty, että olisi neljiinkymmeniin tullessaan onnistunut kaikilla elämänsä alueilla. Työelämän puolella saattaa mennä päin helvettiä, mutta muuten on hyvin. Olen parisuhteessani onnellinen ja oma itseni; toivon tämän olotilan jatkuvan samankaltaisena. Minulla on järkevät, koulua käyvät lapset. Minulla ei ole taloudellisia huolia. On asioita, joista nautin, kunhan vain muistan tehdä niitä. Maailmassa on paljon hyviä kirjoja.
Tiedän, kuka olen, ja silti välillä (harvoin) yllätän itseni. En esimerkiksi olisi osannut kuvitella, että vielä tässä keski-iän kynnyksellä osaisin ystävystyä syvästi. Että vielä aikuistuneena kyynikkonakin uskallan päästää jonkun lähelleni, samaan tapaan kuin nuorena. Mutta olen uskaltanut, kahdestikin, ja se on tehnyt elämästäni täydempää ja rikkaampaa.
***
Kaikkiin mielentiloihin on olemassa sopiva runo, ja niin tähän inventaariomielentilaankin. Syksy, ikääntyminen, muistelu, pimeys, määrittämätön haikeus...
Syyskuun sonetti
Niin oomme, armas, syksyyn saapuneet,
syystuulet vaahterissa vaikeroivat,
ja ilottomin lauluin iltaan soivat
nyt sähkölangat kuni kanteleet.
Me oomme itkeneet ja iloinneet,
me oomme huulin, jotka hurman joivat,
min kerran kauneus ja nuoruus loivat,
ens epäilyksen kalkin maistaneet.
Oi harmautta illan ikävän,
kun loistaa lyhdyt vain, yön mykkä vahti
niin suurin, sumentunein katsehin,
ja yli sielujemme elämän
ja kuolon leppymätön lepää mahti
kuin syyskuun ilta yli kaupungin!
V. A. Koskenniemi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti