Heikkoa tekoa - taas

 
Elokuussa ajattelin sitä, että mahdan olla kakkoslaatua tai muuten heikkoa tekoa, kun en millään meinaa pärjätä 6-7 tunnin yöunilla, niinkuin kai aikuisen ihmisen kuuluisi. Eilen tajusin, että minähän olen kerrassaan pullamössösukupolvea, koska olen tottunut tavattoman runsaaseen vapaa-aikaan! (Virallisesti inhoan sanaa "pullamössösukupolvi", ja nyt menin ja kirjoitin sen itse, kahdestikin!) Olenhan tässä nyt jo pitempään potenut sitä, että 8,5 tunnin työpäivän jälkeen tuntuu, etten ehdi tehdä mitään, tai pikemminkin, etten saa väsymykseltäni tehdyksi mitään. Verhotkin olleet laittamatta jo neljä kuukautta! Mutta hyvänen aika. Eihän kenelläkään ole näin runsasta vapaa-aikaa! Ajatellaanpa vaikka reilun sadan vuoden takaisia suomalaisia maatyöläisiä. Milloin heillä oli sellaista aikaa, jolle ei olisi ollut omaa työtään ja velvollisuuttaan? Entäpä sota-aika? Pula-ajan suomalaiset? Vanha suosikkini Kalle Päätalo kertoo Iijoki-sarjassaan, kuinka nuoruudessaan luki kirjaston kirjoja ja teki koulutehtäviään vaikkapa kesäisinä valoisina öinä, koska vain silloin oli sellaista aikaa, jolloin ei olisi ollut työtä tehtäväksi, joko palkkatyössä tai kotitilalla. Ja vain silloin kukaan ei nähnyt, eikä paheksunut moista ajan tuhlausta turhuuteen. Sitten aamuneljältä herättiinkin jo heinätöihin tai jotain vastaavaa.

Isoäitien sukupolvi teki talon työt, hoiti lapset, laittoi ruoat ja pesi ja korjasi vaatteet, kaiken käsipelillä, kaiken alusta alkaen. Siitä huolimatta joillakin heistä oli aikaa ja tarmoa kouluttautua, moni myös työskenteli kodin ulkopuolella. Olen lähes varma, että en olisi sellaiseen kyennyt. Olisin ollut yksi niistä, jotka tuomitaan ruumiillisesti (tai henkisesti) heikoiksi, huonoiksi työihmisiksi. 

Ehkä olisin tosiaan sopinut paremmin metsästäjä-keräilijäksi. Eikö joissain lähteissä sanota, että heillä itse asiassa oli (on) kohtuullisen runsaasti aikaa käytettävissä muuhun kuin ravinnonhankintaan? Että soveliaalla seudulla asuessa ruoankeruuseen menee kolme-neljä tuntia päivässä? Metsästäjä-keräilijyys ehkä kuitenkin vaatisi vähän huolettomampaa mielenlaatua, jonkinlaista fatalismia. Silloin, kun ei ole ruokaa, ei syödä. Hyvinä aikoina lihotetaan ahteria, että olisi vararavintoa, jolla imettää lasta talvella. Jos pysyy hengissä, niin hyvä; jos taas ei, niin sitten ei. Luolanaiseksi olisin aivan turhan murehtivainen. No, taidan olla turhan murehtivainen noin ihmiseksi ylipäätään.

Mutta silti: jotenkin tuntuu, että minulla on niin paljon aikaa ja elintasoni on niin korkea, että minun pitäisi saada aikaan enemmän. Kehittää itseäni tai jotain. Minähän olen hemmoteltu, ylensyönyt länsimaalainen.

(Eipä tullut mitenkään omaperäistä asiaa tähänkään. No, en toisaalta ole sellaista luvannutkaan, itselleni enkä muille.)