Varta vasten ajoin Iittalaan kesäistä naivistinäyttelyä katsomaan. Olen inspiroitunut. Voiko sanoa olevansa inspiroitunut, vaikka ei aio itse tehdä mitään, maalata tai kirjoittaa tai muutakaan? Joka tapauksessa näyttelyn jäljiltä ajattelen kauniita ajatuksia ja näen sisäisin silmin värikkäitä ja tunteellisia kuvia.
Iittalan näyttelyssä on se mainio seikka, että lipun hinnalla näkee hillittömän määrän tauluja ja veistoksia. Niitä on seinillä aivan vieri vieressä, runsaudenpula silmille. Yksinpä Martti "Huuhaa" Innasen teokset olisivat olleen lipun (8 e) arvoisia. Naurahtelin ääneen nilsiäläisille ihmissusille, niityllä loikovalle naiselle, jonka tissi on valahtanut kaula-aukosta esille, ja punasilmäiselle painijalle, jonka sukunimi oli Scheisse-Sprecher.
Jo viime kesän vastaavassa näyttelyssä kiinnitin erityistä huomiota Kati Mikolan Pienet suuret sankarit -teoksiin. Niissä on karhu, kettu ja/tai jänis, joskus muitakin eläimiä, tekemässä yhdessä jotain suhteellisen tavallista, vaikkapa pelaamassa krokettia tai tankkaamassa autoa. Tai lentämässä potkurikoneella yli kesäisen maan, tai pelaamassa korttia ukonilmalla. Tai vetämässä maihin venettä, tai kuuntelemassa marakatti-pianistin ja karhusopraanon konserttia. Nämä maalaukset koskettavat jostain syystä minua voimakkaasti, ne ovat niin kauniita, että kyynelet nousevat silmiin herkästi. Haluaisin muuttaa niihin asumaan, ne ovat kuin satu itse.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti