Kävin setvimässä työelämän solmujani työpsykologilla. Tunti meni taas kuin siivillä, kuten aina, kun saa luvan kanssa puhua itsestään.
Jännää sinänsä oli se, että kerrankin tunsin tulleeni kuulluksi. Psykologi myös "syötti takaisin" sopivan provosoivalla tavalla, että tulin ajatelleeksi miksi mitäkin sanoin. Puhuimme lähinnä siitä, mitä muuta työtä voisin ajatella ja miten siihen hakeutua. Ja millaisena työntekijänä, vaikka sitten potentiaalisena, itseni näen. Kertaalleen psykologi kysyi suoraan: "Miksi susta tuntuu, että et osaa oikeasti tehdä mitään?" Niin, miksi tosiaan. Tuntuu vain. Kai nyt olisin johonkin jo päätynyt, jos osaisin tehdä jotain käyttökelpoista. Hämmästelen niitä ikäluokkani edustajia, jotka täysin coolisti toimivat kuka missäkin vastuullisissa tehtävissä - miten he uskaltavat käyttää sellaista vastuuta? Miten he uskaltavat tehdä jonkin ratkaisun ja luottaa siihen, että se on oikea? Miten kukaan ylipäätään uskaltaa liikkua ja toimia tässä arvaamattomassa (työ)maailmassa, kaikkien niiden ihmisten keskellä? Ajatuksestakin tulee turvaton olo, ja kelvoton.
Minun piti myös rastittaa testi, jolla arvioitiin mahdollista työuupumusta. Täytin lomakkeen rehellisesti joskin turhia analysoimatta, ja hämmennyksekseni kaikilla osa-alueilla olin vähintään keskiasteisen työuupumuksen puolella. Yritin protestoida, koska en todellakaan ole stressaantunut ja/tai uupunut siinä normaalisti käytettävässä merkityksessä, minulla ei missään nimessä ole liikaa töitä eikä vastuita. Kyynistymismittarissa syyllistyin korkeimpaan pistemäärään, sitä en kyllä hirveästi ihmettele. No, pikatesti mikä pikatesti, mutta kai se jotain kertoo. Vai?
Koska en osannut sanoa oikein mitään siitä, mihin suunnistan jatkossa työelämän suhteen (asian ajatteleminenkin tuntuu ylimääräiseltä ponnistukselta, kuin rasittavalta kotiaskareelta), minut houkuteltiin puhumaan siitä, mitä en ainakaan halua. En halua ihmissuhdeammattia. En halua myydä mitään, palvella asiakkaita, enkä toimia hoitoalalla. Siinähän sitä jo onkin rajaavia tekijöitä. Hävettävät minua vähäsen, mutta paljo ihmisten kanssa toimiminen on minulle rangaistus sinänsä.
Jälkeenpäin olin vähän väsynyt. Menin kahvilaan syömään suklaaleivoksen. Minulla on hyvin ristiriitainen olo. Toisaalta ymmärrän, että minun on aktiivisesti tehtävä jotakin, koska en voi hyvin nykytilanteessa. Toisaalta on vain niin hirveän noloa, ettei pärjää. Suurin osa maailman ihmisistä tekee mitä työtä vain sattuu saamaan henkensä pitimiksi, miksi minulla saisi olla mahdollisuus valita? Ja sitten vielä: miten ihmeessä tässä nykymaailmassa kukaan löytää mitään työtä? Varsinkaan sellainen, joka ei ole aina osannut tehdä oikeita valintoja oikeaan aikaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti