Olin ratsastamassa! Tuohon täytyi laittaa huutomerkki, koska se on niin harvinaista, edellinen kerta oli nelisen vuotta sitten ja sitä edellinen melkein 20 vuotta sitten... Tänään kuitenkin vietin hienoa laatuaikaa puolison kanssa muutaman tunnin maastoratsastuksella. Puoliso ei itse ole ratsastanut suuremmin ja pelkää vähän hevosiakin, mutta lähti kanssani tällaiselle aloittelijoille suunnatulle kierrokselle.
Hevoset ovat isoja, sen olin ehtinyt unohtaa. Ratsumme olivat suomenhevosia ja varsin suuria sellaisia vieläpä, tanakat jalat ja kaviot kuin lapiot. Minun kohdalleni sattui leveäselkäinen ja laajaliikkeinen liinaharja. Yllättävän hyvin tulin sen kanssa toimeen, vaikka heppatyttöajoistani on hyvin, hyvin kauan. Seurueemme hötkötteli reipasta kävelyvauhtia halki hämäläisten maisemien, ylämäkeen ja alamäkeen, hiekkatietä ja metsäpolkua. Sää oli ihanteellinen, aurinkoinen ja sopivan lämmin. Ratsullani olisi ollut menohaluja vähän nopeampaankin kyytiin, se roikkui edellä menijän hännässä kiinni ja askellus oli hyvin reipasta. Olisin kyllä itsekin mielelläni kokeillut kovempaa vauhtia, mutta koska kierros oli suunnattu aloittelijoille, piti mukautua kävelyvauhtiin. Mukavaa se kyllä oli! Aina, kun käännyin katsomaan taakseni, näin puolisonkin hymyilevän. Lenkin varrella pysähdyimme juomaan nuotiokahvit makkaroineen ja voileipineen.
Nyt kyllä väsyttää. Reisiä vapisuttaa. Hevonen kuolasi käteni märäksi kun annoin sille kiitokseksi omenanpaloja. Kaikki vaatteemme haisevat tallilta. Silti - mennäänkö uudestaan joskus?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti