Pitkillä automatkoilla ehtii ajatella kaikenlaista ja sitten kotiin tultua tulee herkästi mieleen kirjoittaa siitä. Niin että hääreissun hedelmää on tämäkin jurputus.
Silmään sattui jälleen yksi artikkeli lukupiireistä. Tiedän monien tuttavieni osallistuvan säännöllisesti lukupiireihin, siis sitoutuvansa lukemaan jonkin yhdessä sovitun kirjan ja sitten keskustelemaan siitä ja sen herättämistä vaikutelmista. Olen itse kaunokirjallisuuden suurkuluttaja ja teen myös säännöllisiä tutkimusretkiä tietokirjallisuuden, elämäkertojen ja runojen poluille. Ulkoapäin katsoen luulisi siis lukupiiritoiminnan sopivan minulle, vaan ei. Minä nimittäin olen itsekäs lukija.
Annan yleensä romaanille kuin romaanille noin 50 sivua aikaa vakuuttaa minut. Joskus oivallan kirjan hyväksi jo ensimmäisellä sivulla, joissain kirjoissa vain on imua heti alusta alkaen. Jos juoni ei tempaa mukaansa eikä sanankäyttö viehätä vielä viidenkymmenen sivun jälkeenkään, jätän kirjan yleensä kesken ja aloitan jonkin muun. Elämä on liian lyhyt mielenkiinnottomien kirjojen lukemiseen. En siis välttämättä saisi luettua loppuun lukupiirin määräämää teosta.
Kun määrittelen itseni itsekkääksi lukijaksi, tarkoitan kuitenkin lähinnä sitä, että usein haluan pitää lukukokemukseni itselläni. Ja nimenomaan silloin, jos pidän kirjasta suunnattomasti, jos se koskettaa jollain aivan erityisellä tavalla ja jos haluan lukea sen vielä useita kertoja uudestaan (kuten aina hyvän kirjan kohdatessani teen). Koskettavasta ja rakkaasta kirjasta en halua kuulla ainakaan kenenkään vastakkaisia mielipiteitä. Opiskeluaikana sattui muutaman kerran niin, että kirjallisuusluennoilla ja workshopeissa käsiteltiin jotain minulle tärkeää kirjaa ja professori selitti juurta jaksaen, miksi kyseinen teos on sontaa, ja perusteli vielä mielipiteensä niin, etten osannut vastaankaan väittää. Se tuntui jotenkin hävettävältä, ikään kuin hyvää ystävääni olisi tölväisty. Eikä näin kohdeltu teosparka enää koskaan näyttäydy minulle samassa valossa. Siksi olen arka keskustelemaan lempikirjoistani epävirallisissakin yhteyksissä - entä jos vastapuoli teilaakin ne täysin? Tai edes istuttaa mieleeni epäilyksen siemenen siitä, onko kirja sittenkään kovin hyvä?
Tarkemmin ajatellenhan suhtaudun ystäviini ja läheisiini hieman samalla tavalla - en halua kuulla heistä mitään negatiivista tai pahaa kolmannen osapuolen suusta. Haluan pitää heistä kokonaisuutena, haluan säilyttää oman käsitykseni heistä, enkä halua tietää, mistä syistä joku toinen heitä paheksuu. Loukkaannun siis yhtä lailla lempikirjojeni kuin ystävienikin puolesta. Kai tämäkin jokin puutteellisen itsetunnon ilmenemismuoto on, annan muiden ihmisten mielipiteiden suotta vaikuttaa omiini. Hohhoi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti