Animal Dreams

Joskus huonon mielialan ja väsymyksen häivyttämiseen ei auta mikään muu kuin vanhat ystävät - sellaiset kirjat, jotka kannattaa ostaa omaan hyllyynsä ihan siitä syystä, että niitä kuitenkin kaipaa vähän väliä. Barbara Kingsolverin kirjat ovat aina hyvä valinta, ja tällä kertaa Animal Dreams.

Animal Dreams on tarina kolmikymppisestä Codista, joka palaa vuodeksi lapsuudenaikaiseen kotikaupunkiinsa Graceen high schoolin opettajan sijaiseksi, koska hänen Gracessa asuva isänsä on alkanut unohdella asioita ja käyttäytyä oudosti. Codi on piikikäs ja voimakastahtoinen, pelkää toisaalta menestyä ja toisaalta epäonnistua, ja kotikaupunkiin palaaminen ahdistaa häntä, koska hän tunsi itsensä siellä ulkopuoliseksi koko lapsuutensa ajan. Codi pyrkii pysymään riippumattomana, ei halua antaa minkään koskettaa itseään syvästi, koska isä on hänet sellaiseksi kasvattanut - olemaan ylä- ja ulkopuolella. Kirjan perimmäisenä juonena, usean sivujuonen takaisena punaisena lankana on se, kuinka Codille paljastuu hänen todellinen asemansa entisessä kotikaupungissaan ja hän uskaltaa kiintyä ja luottaa, uskaltaa sitoutua johonkin.

Kuten muutama muukin Barbara Kingsolverin teos, tämäkin on kirja ihmisistä, jotka löytävät paikkansa ja lokeronsa maailmassa, vaikka se ei usein olekaan sitä, mitä he itse ovat odottaneet tai mitä heiltä on odotettu. Kingsolver kirjoittaa vaikeista ja vakavista asioista säilyttäen rauhan ja seesteisyyden tunnun, ja kaikissa hänen teoksissaan pohditaan ihmisen asemaa luonnon osana. Kirjan kieli on rikasta ja kuvaukset ovelalla tavalla kauniita, ylipäätään tekstistä välittyy mieleen kuin sarja värikkäitä kuvia ja tunteita.

Animal Dreamsia ei ole tietääkseni suomennettu, mutta toisaalta mistäpä minä sen niin tarkkaan tietäisin. Huvikseni suomennan tähän kaksi lyhyttä pätkää, jotka liikuttavat minua erityisesti.
Ensimmäisessä pätkässä Codin isä, dementoitunut tohtori Homer, näkee hautausmaalla molemmat tyttärensä pikkutyttöinä, vaikka he reaalimaailmassa ovatkin aikuisia:

"Hän näkee haudan toisella puolella kaksi surullista pikkutyttöä cowboyhatuissaan. Tytöt katsovat alas hautaan. Tämänkö hän on saanut aikaan? 'Teidän ei varmaan pitäisi olla täällä', hän sanoo tytöille. Vanhempi tytär katsoo häneen vakailla, vaaleilla silmillään.'Mutta me kuitenkin olemme täällä, isä.'

-'Niin olette.'

-'Miksi sinä et halua meitä?'

-'Luojan tähden, haluan toki.' Hän polvistuu ja ottaa molemmat tytöt syliinsä ja puristaa heidät rintaansa vasten. Ensimmäistä kertaa elämässään hän ymmärtää, että rakkaus ei paina mitään. Voi Luoja, hänen tyttönsä ovat keveitä kuin linnut."

Toisessa pätkässä Codi antaa itsensä muistaa, millaista oli, kun hän pikkutyttönä katsoi, kuinka hänen kuolemaa tekevää äitiään vietiin ambulanssihelikopteriin:

"Tämän minä muistan: Viola pitää minua kädestä. Olemme pellon reunalla kaukana muista. Katsomme keskelle sinimailasvaltamerta. Näen äitini pienenä valkoisena myttynä, hänestä ei ole mitään jäljellä, ja ymmärrän, että emme katsele oikeastaan tragediaa vaan vain elämän päättymistä. Helikopteri on jo ilmassa ja pysyy paikallaan kirkkaana kuplana. Siitä lähtee rengasmaisia tuuliaaltoja jotka lyövät sinimailasta lakoon. Ihmiset kyyristyvät kuin jumalan tai vitsauksen tuloa peläten, heidän hiuksensa liehuvat tuulessa. Sitten helikopteri kallistuu hieman ja aurinko heijastuu sen rungosta. Hetken se riippuu yllämme, tyhjänä ja kirkkaana, ja sitten se nousee kuin sielu."